Kootut kysymykset

Tähän listaan olen koonnut Hopeanuoleen liittyviä kysymyksiä, joita olen esittänyt täällä.

Vastata saa edelleen aivan vapaasti!

***

Hopeanuolestahan on olemassa viralliset(?) mono- ja polyfoniset soittoäänet. Varhaisin maininta, jonka olen löytänyt näistä, on Aku Ankka -lehdessä 2.1.2003, jossa soittoääni on määritelty "legendaksi" mm. Rentun ruusun ja Salaisten kansioiden tunnuksen rinnalle. Muutenkin soittoääni on nähtävästi ollut erittäin suosittu, sillä se on myöhemmin useita kertoja esillä top 10 -listoilla. Internetin arkistoista olen löytänyt monofonisen version, mutta polyfonisen version tiedosto huutaa eioota. 

Kysymys onkin, kuka nämä soittoäänet on tehnyt? Joku japanilainen soittoäänifirmako? Ja miten nämä pääsivät Suomen soittoäänimarkkinoille, vieläpä ennen kuin edes leikkaamaton versio oli julkaistu?

***

Onko vieläkään olemassa tarkempia tietoja siitä, miten Hopeanuoli-anime oikein saapui Pohjoismaihin 80-luvun lopulla? Miksi japanilaista leikattua versiota ei käytetty, vaan miksi tätä julkaisua varten leikattiin aivan oma versio? Miten he saivat käsiinsä alkuperäiset jaksot, kuka teki leikkaukset ja missä? Ja miksi tuo julkaisu sitten rajoittui vain Pohjoismaihin, eikä esimerkiksi myös Italiaan tai Ranskaan, joissa tietääkseni jo tuolloin oli animelle markkinapotentiaalia? Muutama vuosi sitten (2016) tästä aiheesta oli jotakin mainintaa Nyt-liitteessä, mutta muistaakseni kyseinen artikkeli ei kuitenkaan ollut mikään uuden tiedon aarreaitta.

Lisäksi samaan aiheeseen liittyvää: Jos olen oikein ymmärtänyt, niin Hopeanuolen leikkaamattoman version julkaisu Pohjoismaissa vuonna 2003 oli ensimmäinen kokonainen versio animesta koko maailmassa sitten alkuperäisen tv-esityskerran? Eli edes Japanissa ei ollut vastaavaa julkaisua kuin vasta muutama vuosi myöhemmin? Jos näin oli, niin kuinkahan paljon tuolla pohjoismaisella julkaisulla oli kysyntää Japanin puolella? Joutuivatko kovimmat japanilaisfanit käymään varta vasten Suomessa tai Ruotsissa hankkiakseen animen itselleen?

Ja vielä lopuksi: Onkohan vastaavaa tapahtunut minkään muun anime-sarjan kohdalla? Eli että joku anime-sarja olisi ollut saatavilla ainoastaan Japanin ulkopuolella? Ja rajattuna siis sellaisiin anime-sarjoihin, jotka on alun perin tarkoitettu vain japanilaiselle yleisölle Hopeanuolen tavoin, eikä esim. Muumilaakson tarinat ja vastaavat, jotka on suunnattu myös länsimaalaiselle yleisölle.

***

Seuraavaksi kysyisin, että onko tästä vuonna 2013 toteutetusta suomalaisia Hopeanuoli-faneja käsittelevästä tutkimuksesta tiedossa jonkinlaisia tuloksia ja julkaisuja? Tuossa viestiketjussa oli mainintaa jopa englanninkielisen artikkelin mahdollisuudesta.

***

Yleisestihän GNG-animen koirien/eläinten animaatiota on pidetty ihan hyvänä, varsinkin kun verrataan eläinten animoinnin yleiseen tasoon animessa. Kysymys onkin, että mistä Toei taikoi animaattoreilleen taidon animoida eläimiä? Jos edes vähäiseenkään realismiin pyrkivä animointi eläinten suhteen on niin harvinaista animeympyröissä, niin mistä Toein väki oli saanut tähän kokemusta? Tietääkseni heidän ainoa GNG:tä edeltävä "vakava" eläinanimaatio oli Erämaan kutsu, josta oli GNG-animeen mennessä kulunut jo vuosia.  En usko, että pelkällä rahalla hankitaan tuollaista taitoa, ellei sitten puhuta jostakin Disney- tai Ghibli-luokan budjetista ja vuosikausien valmistusajoista, joita kumpaakaan Toeilla tuskin oli.

***

Vuoden 2011 Traconin haastattelussa Takahashi mainitsi seuraavaa:

Q: "What kind of impact did GNG's reward in 1987 have?"

A: "The number of big dogs increased, and names from the series began common. Ben was found in my neighbourhood. A couple of animal stories began after GNG, but they didn't go on."

Tietääkö kukaan mitä ja millaisia nämä eläinsarjat olivat?

Suuri trilogia 3/3

Zinclair Productions esittää:

Suuri hanke

tunnetaan myös nimellä...

Pisneksiä ja koiruuksia

Alkuperäinen viesti

Ikäraja: Sallittu kaikille

Tämä faktiivinen tarina sijoittuu ajallisesti Ginga: Nagareboshi Gin- ja Weed-sarjojen väliin, Suuren vallankumouksen jälkeen.

Esinäytös

"Noista pulisongeista on pakko päästä eroon. Tiedä vielä mitä ajattelevat tuollaisesta karvanaamasta."

"Hrmph! Näillä songeilla on saatu aikaan monta mehukasta sopimusta. Tunnen nytkin niiden kihelmöivän suuria kauppoja."

"Ajele onnenkarvasi ja pistä ne mukaan pussiin. Naamassasi et niitä kuitenkaan pidä."

Tämä oli ote tarinamme päähenkilöiden tavallisesta aamupäivästä. Saanko esitellä: pariskunta Penttilä–Eevala, Eevala–Penttilä Oy:n ansioituneet enemmistöosakkaat. Tuiki tavallisesta aamuväittelystä huolimatta heitä odotti elämänsä suurin koitos, josta riittäisi tarinoitavaa lukemattomille sukupolville.

Pentillä ja Eevalla oli yhteinen rakkaudenkohde: Hopeanuoli, myös Gingana tunnettu japanilainen manga- ja animesarja. Miten kovaksikeitetty pisnespariskunta ja pikkulapsille suunnattu eläinsatu oikein päätyivät moiseen avioliiton satamaan? Lähtölaukauksen tähän oli antanut Eevan sisarpuoli Eva, joka kostonhimossaan oli yrittänyt sabotoida Eevan ensitreffit valehtelemalla, että kyseessä olisi romanttinen parisuhde-elokuva. Oma jalka kuitenkin puri koiraan: Hopeanuoli toimi Eevan ja Pentin suhteen alkuunpanijana, samalla kun Evan oma suhde päättyi onnettoman videovalinnan vuoksi: hän oli vahingossa vuokrannut Unta vai rakkautta -rainan sijasta vieressä väijyneen Urotsukidōjin.

"Muistatko, kun ensitreffeillä katsoimme kaikki kasetit yhteen putkeen?"

"Se oli rakkautta ensi silmäyksellä."

Altistuminen Hopeanuolelle kantoi hedelmää: he olivat päättäneet rakennuttaa Hopeanuoli-teemaisen huvittelupuiston Japaniin. Alkuperäinen sijainti olisi luonnollisesti ollut Tokiossa, mutta vuosi sitten eräässä paikkakuntalaislehdessä oli maininta Hopeanuolen tapahtumista. Juuri niin: Hopeanuoli ei ollutkaan mielikuvituksen tuote, vaan totista totta! Tätä jymyuutista juhlittiin Penttilä–Eevalan pitäjässä viikkokaupalla.

"Mikäpä olisikaan ollut parempi paikka kuin Higashinarusen kylä, Hopeanuolen kotikontu."

"Se oli kyllä paras pisnesidea suomalaismuistiin."

"Mikä siis meni pieleen?"

"Kummassa? Suhteessamme vai hankkeessamme?"

"Kertokaa toki molemmista. Ehkäpä löydämme näiden välille yhteyden."

Eräänä maanantaiaamuna Helsinki–Vantaan lentokentällä pisnespariskunta oli odottamassa lähtöterminaalissa. Tunnelma oli jännittynyt: toteutuisiko vuoden päivät hiottu hanke, vai kaatuisiko se kuten viime kerralla kävi? Myönnettäköön, että ajatus hammasharjan ja partaveitsen yhdistelmästä ei ehkä ollut se paras menestysresepti.

Pitkät sekunnit laahustivat, kunnes lähtökuulutus kajahti rahisevista kaiuttimista. Mutta sitten paljastui jotain karmaisevaa: Lindströmit, heidän verivihollisensa, olivat pakkautuneet samalle lennolle.

"Kaikki oli sen jälkeen pelkkää alamäkeä. Olivat kuulemma 'vahingossa' sijoittaneet Nilkkanuijan kauhukakaraveljekset suoraan taaksemme. Ne kutaleet olivat varmasti suunnitelleet koko jutun."

"Lentokoneessa on tunnelmaa, vai? Tiesin, ettei meidän olisi kannattanut huijata Monopolissa. Tietenkin ne mokomat yrittäisivät kostaa."

"Minähän en vankilassa viittä vuoroa peräkkäin istu! Koko peli oli varmasti yhtä juonittelua alusta loppuun."

Lindströmien harmiksi Nilkkanuijan veljeksiltä oli pahin puhti poissa, ja niinpä pisnespariskunnan matka sujuikin yllättävän rattoisasti.  Heillä oli jopa aikaa rupatella turhuuksia, kuten seuraavasta sananvaihdosta käy ilmi:

"Onko Japanissa talitinttejä?"

"Onko Sveitsissä trapetsitaiteilijoita?"

"Mikä kysymys tuo on olevinaan?"

"Sitä juuri tarkoitin. Älä kysele mielettömiä, vaan keskity olennaiseen."

I Suuri suunnitelma punoutuu

Sinivalkoinen lentokone seisoi Tokion lentokentällä. Kone oli tyhjentynyt matkustajista – lukuun ottamatta pisnespariskuntaa, joka seisoi tyrmistyneenä ulko-ovella. Ei punaista mattoa. Ei fanfaareita. Ei minkäänlaista vastaanottokomiteaa.

"Olen... pettynyt."

"Noh, noh, rakas haisunäätäpalleroni. Ei tämä mikään yllätys ole. Mehän olemme täällä vielä tuiki tuntemattomia. Kai muistat ensimmäisen Italianmatkamme?"

"Miten sen voisinkaan unohtaa. Jouduimme matkustamaan tavaratilassa ja meidät kyydittiin kentältä tavara-autossa. Mikä häpeä."

"Ja siitä kuitenkin selvittiin. Ja varmasti selviämme tästäkin. Tässä, ota nenäliina."

"Niisk. Kiitos. Maailma on julma, mutta onneksi voin aina luottaa omaan sapelihammasmisuuni."

"Niin ne ajat vain muuttuvat. Vai muka haisunäätäpallero? Ylikypsä mangameloni sinä olet."

"Oikeisiin sapelihammastiikereihin minä luottaisinkin toisin kuin tuollaiseen suppilonyhveröön."

Pisnespariskunnan pettymyksille ei näkynyt loppua. Paljastui, että yksi matkalaukuista oli matkustanut Singaporeen nauttimaan viiden tähden hemmottelulomaa heidän kustannuksellaan. Tumma sadepilvi kerääntyi pikkuhiljaa pisnespariskunnan päälle. Näky oli sen verta silmiinpistävä, että he saivat nopeasti taksikuskin huomion, ja pian likomärkä pisnespariskunta olikin jo matkalla Tokion juna-asemalle.

Useiden tuntien jälkeen koettelemus oli vihdoin ja viimein ohi. Pisnespariskunta Eevala–Penttilä oli saapunut Akitan prefektuuriin, Higashinarusen pieneen mutta pippuriseen kylään. Asemalla heitä oli vastassa köyhä kunnanjohtaja, Akaike Manikome. Ajatus huvittelupuistosta ja kassakirstun täyttymisestä oli sytyttänyt liekin kunnanjohtajan heikentyneessä sydämessä. Moista tunnetta hän ei ollut tuntenut sitten tavattuaan ihmekoira Pölyhuiskun, suomalaisen koiraturistin, jolla oli ollut ainutlaatuinen kyky morsettaa haukkumalla. Eräänlainen puuttuva rengas koirien ja ihmisten välillä, siis.

"Tervetuloa, terve tuloa! Toivottavasti matkanne oli miellyttävä?"

"Sovitaanko niin, että emme ota matkaa puheenaiheeksi? Mikä tahansa muu aihe kelpaa, mutta ei matkamme."

"Tuota... jos niin sitten haluatte. Olikos se niin, että te olette Suomesta?"

"Juuri niin. Hopeanuolen luvatusta maasta."

"Aivan, aivan. Katsokaas, viime aikoina täällä on visiteerannut useita suomalaisia. Jopa eräs koira teki piipahduksen täällä. Oli muuten harvinaisen älykäs ja komea yksilö. Niin, ja lyhyt aika sitten täällä vielä asuikin eräs suomalainen. Mikäs se nimi olikaan... Muurimiina Tyttelinpää, sepä se."

"Tyttelinpää? Ei voi olla totta! Hänhän on lankoni appiukon vävyn isän sisarentyttären miniän äidin sisko. Ajatella, mikä yhteensattuma!"

"Apropoo... visiteeraus on ruotsia. Jos haluat kielioppisi kuntoon, sano behöva."

"Käytöstavat, rakas sittisontiaiseni! Olemme Japanissa, emme Teboililla."

"Ei se mitään. Suomen kielen taidoissani onkin vielä paljon hiottavaa, ja mikä tahansa apu on aina tervetullutta. Mutta asiaan: tarkoituksenanne on siis rakentaa huvittelupuisto tänne?"

"Huvittelupuisto Hopeanuoliteemalla. Lisäksi ajattelimme lisätä mukaan vähän suomalaisväriä – näin yhteistyömme kunniaksi."

"Kuulostaa mielenkiintoiselta. Mutta hyvänen aika, ei meidän kannata tänne asemalle rupattelemaan jäädä! Matala majani on käytettävissänne. Siellä sopii keskustella suurista suunnitelmista."

"Vaan kuvittelitko, että jollain limusiinilla sinne päryyttelisimme? Ehei, se onneton oli onnistunut tuhlaamaan koko omaisuutensa, ja me saimme tuntea sen nahoissamme. Viisi kilometriä ylämäkeä saimme polkea kolmipaikkaisella tandempyörällä."

Raskaan elämysmatkan jälkeen kolmikko saapui ränsistyneen kartanon pihaan. Pisnespariskunta jäi odottamaan kuistille kunnanjohtajan lähdettyä etsimään vara-avainta.

"Minä en pidä tuosta kunnanjohtajasta sitten pätkän vertaa. Miten hän saattoi unohtaa kotiavaimensa asemalle? Miten tuollainen kultakala voisi olla luotettava pisneskumppani?"

"Myönnetään, että hänessä on jotain epäilyttävää. Mutta toisaalta, hänellä on selvästi hajua mammonan päälle. Kai sinäkin sen aistit?"

"Jokin täällä kyllä haiskahtaa, eikä se ole paksu pankkitili."

Japaninkielisten kirosanojen säestämän odottelun jälkeen kunnanjohtajan puli putkahti esiin pimeästä kellarinluukusta. Vara-avain kourassaan hän laahusti takaisin pariskunnan luo samalla mumisten omiaan.

Pienen kartanon suuri ulko-ovi avautui naristen. Eteisessä kolmikkoa tervehti valtava pahvilaatikko.

"Ah, odottamani lähetys on saapunut. Täydellinen ajoitus! Ystäväni, ette tule uskomaan näkemäänne."

Eikä pisnespariskunta näkymää hevin uskonutkaan: paketista paljastui kaksi elotonta koiraa.

"Olen kyllä kuullut kaikenlaisia huhuja, miten japanilaiset kohtelevat lemmikkejään, mutta tämä menee yli hilseen!"

"Rauhoittukaa, arvoisat vieraani. Katsokaapa näitä otuksia tarkemmin. Kuinka usein löydätte koirasta virtanäppäimen?"

"Eivätkö ne olekaan oikeita? Jotakin leluja, vai?"

"Hah! Leluja muka! Saanen esitellä: Gabriel ja Marjorie. Kaksi identtistä akita-popottia."

"Ovatko nuo muka robotteja?"

"Ei. Popotteja. Toisin kuin robotit, nämä muistuttavat eläviä olentoja."

"Uskomatonta. En tiennyt, että nykyteknologia pystyy moiseen."

"Etkö ole koskaan nähnyt mecha-animea? Ei kaikki televisiosta tuleva ole puutaheinää."

Kunnanjohtaja napautti molempien koirien korvassa olevaa virtanäppäintä. Siinä samassa koirat nousivat pystyyn ja alkoivat temmeltää kuin olisivat olleet lihaa ja verta.

Popottiduon tutustuessa uuteen kotiinsa oli pisneskolmikko siirtynyt ruokasaliin nauttimaan japanilaisen keittiön antimista. Pentti ja Eeva eivät kuitenkaan olleet nielleet viimeisen viiden minuutin tapahtumia, joten heidän syömisestään ei tahtonut tulla mitään. Kunnanjohtaja yritti selittää:

"Muistattehan, kun kerroin eräästä suomalaisesta koirasta, joka kävi täällä vähän aikaa sitten? No, hän teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Se hurtta ei ollut mikään tavallinen kirppusäkki – hän oli kuin ihminen! Pystyimme keskustelemaan maailmanmenosta kuin vanha pariskunta. Sen jälkeen aloin miettiä, että ehkä ihmisten ja koirien maailmat eivät olekaan niin erilaiset. Meidän tarvitsee vain löytää puuttuva rengas – eräänlainen välittäjä, mediaattori. Pysyttekö kärryillä?"

"Sillä tyypillä ei ollut kaikki matot vintillä suorassa. Ihmisetkö muka koiria? Ja koirat ihmisiä? Absurdia!"

"Muista toki, että absurdismi on yksi pisnesmaailman peruspilareista. Eivät järki ja logiikka markkinavoimia vello."

"Pah! Absurdismi on vain jalostettua hulluutta. Mutta turha tätä on jatkaa – ilmiselvä hömötintti kun olet."

Kunnanjohtaja jatkoi löpinäänsä:

"Satuinpa sattumalta satsumaa syödessäni muistaa veljenpoikani Chenin. Katsokaas, hän on erikoistunut robotiikkaan ja veropolitiikkaan, ja hänen opinnäytetyönsä oli popottitekniikkaa hyödyntävä verokarhu. Jos hän pystyy rakentamaan karhua muistuttavan popotin, niin koirapopotti tuskin olisi temppu eikä mikään."

"Hmm. Tuohan kuulostaa varsin nerokkaalta. Siis se verokarhujuttu. Ihmisiä vapautuisi tuottavampiin töihin."

"Mutta mikä näiden... öh, popottien tarkoitus oikein on?"

"He soluttautuvat Ōun laumaan ja keräävät minulle tärkeitä tietoja. Sallikaa pieni itsekehu, mutta kyseessä on luovuuteni huipentuma."

"Mikä on Ōun lauma?"

"Te tulitte tänne Hopeanuolen vuoksi, ettekä tiedä mikä Ōun lauma on? Tiedoksenne: Hopeanuoli on Ōun lauman ylipäällikkö, kenraali, komentaja ja ties mitä."

"Tiesin, että meidän olisi pitänyt odottaa kunnes leikkaamaton versio julkaistaisiin. Metsään ne Golden Voicen tyypit olivat kaiken kääntäneet."

"Hyvä sinun tässä vaiheessa on sanoa, että olit oikeassa. Et sinä silloin leikkaamattoman julkaisusta mitään tiennyt. Kukaan ei tiennyt, mokoma pömppiäinen."

"Lupasit, ettet ikinä enää käytä sitä sanaa! Luottotasosi on samaa luokkaa Golden Voicen kääntäjien kanssa."

Loppuilta kului kunnanjohtajan selittäessä Hopeanuoli-animen leikkaamattoman version tapahtumia. Auringon laskiessa kunnanjohtaja selosti popottiduolle heidän tehtävänsä ja lähetti heidät matkaan. Kunnanjohtaja virnisti ilkeästi ja kuiskasi äänettömästi:

"Lorusi on lopussa, Hopeanuoli. Tuhosit minut, ja nyt minä tuhoan sinut. Ja tuon tonttupariskunnan avulla pääsen uuteen nousuun. Hih!"

Kunnanjohtaja vilkaisi kauhuissaan ympärille, ettei kukaan vain olisi kuullut koulutyttöhihkaisuaan. Mutta pisnespariskunta oli yläkerran vierashuoneessa punomassa omia juoniaan:

"Sillä kunnanjohtajan tontulla ei ole pienintäkään hajua todellisista aikeistamme. Käydään suunnitelma vielä läpi, ja sitten unta nopsasti palloon. Huomenna käynnistämme Suuren hankkeen."

"Raha kaikkien, ja kaikki rahan puolesta!"

"Älä ole aina niin teatraalinen, rakas näärännäppyni."

Näissä kieroissa tunnelmissa käytiin kunnanjohtajan kartanossa yön lepoon. Samaan aikaan Gabriel ja Marjorie juoksivat pimeää metsätietä tuntematta väsymystä ja tietämättä synkkää kohtaloansa...

II Suuri hanke käynnistyy

Kaksoissolan solassa vietettiin synkkää eloa. Jälleen kerran oli läheisestä metsästä löytynyt koiran irtopää, joka paljastui kuuluneen Ōun laumalaiselle. Tätä oli jatkunut siitä asti, kun Hopeanuoli ja hänen uskolliset ystävänsä John ja Akame olivat päihittäneet Yakuza-koirien johtajan, Kummasedän. Koko lauma oli nyt kutsuttu koolle Torahampaalle, paikalliseen eduskuntataloon. Johtajakolmikko oli pitämässä hätäpalaveria, jonka päätös tultaisiin julistamaan julkisesti.

"Oikeassahan minä olin, kuten aina. Meidän olisi pitänyt tappaa Kummasetä. Ettekö ole vielä oppineet, etteivät hänen tapaisensa niljakkeet koskaan opi läksyään?"

"Vaikka en yleensä olekaan samaa mieltä kanssasi, John, niin minut on pakko myöntää, että teimme pahan virhearvion. Joskus pahuus on kitkettävä maasta juurian myöten, jotta se saataisiin loppumaan. Mitä mieltä olet, ylipäällikkö?"

Mutta Hopeanuoli ei ollut maanpinnalla. Hän oli rakastunut. Ah, l'amour...

"Anteeksi häiriö, mutta ulkopuolella lauma alkaa tulla levottomaksi. Päätös olisi pian hyvä saada aikaan."

"Hyvä sinun on puhua kun päällikkömme on seitsemännessä taivaassa."

"Suo anteeksi Johnin käytös. Ilmoita laumalle, että olemme valmiita."

Vartija teki nyökkäävän eleen ja poistui kammiosta. John loi murhaavan katseen Akameen:

"Jaahas, Akame haluaa taas leikkiä ylipäällikköä. Tiedät hyvin, ettei Hopeanuoli suostu tähän."

"Johtajalla on tärkeämpää ajateltavaa. Sitä paitsi olen varma, että päätöksemme on lauman tulevaisuuden kannalta välttämätön."

Ulkopuolella mellastava koiralauma hiljentyi Akamen ja Johnin ilmestyttyä luolan suuaukosta. Akame kiipesi puhujankorokkeelle (puunkannon ja hiidenkiven risteytys – koirainsinööritaidon taidonnäyte), mutta hädin tuskin ehti aukaista kuononsa ennen kuin joku työnsi hänet alas. Toivuttuaan järkytyksestä hän kohtasi toisen järkytyksen: työntäjä oli ollut Hopeanuoli. Ylipäällikön suusta kajahti kova, mutta värisevä ääni:

"Vannon, että jokainen nykyinen, entinen ja tuleva pahuuden liittolainen pyyhitään aika–avaruusjatkumosta niin kauan kuin minussa henki pihisee!"

Koko lauma yhtyi hyväksyntää merkitsevään ulvontaan. Mitään niin suurta ei oltu koettu Kaksoissolassa sitten Hopeanuolen isän, Rikin, pidettyä kannustuspuheen taisteluun tappajakarhu Akakabutoa vastaan. Vähitellen ulvonta laantui, ja laumalaiset hajaantuivat kotoluoliinsa kuivattelemaan kyyneleitään. John Hopeanuolelle:

"Mikä ihmeen vala tuo oikein oli? Akamen suusta olisi jotain tuollaista voinut odottaakin, mutta että sinun..."

"Maailmankuvani on murroksen kourissa. Mieleni hyrrää kuin murrosikäisen hormonitehdas. Ehdotan, että vältämme jutustelua, sillä en voi ottaa vastuuta puheistani."

"Edelleenkö sinä ajattelet vain Sakuraa? Ellet sattunut tietämään, meillä on paljon suurempia murheita."

"HELLO WORLD"

Johtajatrio kääntyi katsomaan, mistä tuo luonnoton ja mekaaninen ääni oli tullut. Heidän yllätyksekseen ääni oli lähtöisin tuiki tavallisesta akita-koirasta, joka seisoi heidän alapuolellaan ja tuijotti heitä silmiin hypnoottisella katseellaan. Hänen takaa käveli esiin täysin identtinen yksilö, joka vaikutti olevan parivaljakon johtava elin.

"Suokaa anteeksi veljeni käytös. Hän valmistui... siis syntyi ennen minua, ja on siksi kommunikaatiokyvyiltään puutteellisempi."

"TRUE"

"En ole ennen nähnyt teitä. Oletteko uusia tulokkaita?"

"Kyllä. Olemme orpoja, maailman kolhimia, kirppujen syömiä kulkukoiria, jotka haluavat vain elää rauhassa toisten kaltaistensa seurassa."

"Tervetuloa sitten vain laumaamme. Meillä on tarjolla suojaa ja ravintoa – jopa B-vitamiinilisää on saatavilla. Voitte kutsua minua Akameksi."

"Minä olen Hopeanuoli, ja tämä tässä on John. Me pidämme tästä paikasta huolen ja takaamme sen turvallisuuden."

"Voi kiitos, kiitos paljon! Meidän onkin syytä ladata akkujamme... kuvaannollisesti siis!"

Niinpä parivaljakko ohjattiin uuteen kotiinsa, suuren kuusen alle louhittuun luolaan. Kaikki oli tähän asti mennyt suunnitelman mukaisesti, mutta luolassa suunnitelmasta paljastui suuri aukko:

"WARNING BATTERY LOW"

"Tiedetään, tiedetään! Mutta arvaa mitä. Täällä takapajulassa ei ole pistorasiaa. Eikä meillä riitä virta takaisin kylään asti."

"GAME OVER"

"Odotas, taisin saada idean. Ja tarvitsen siihen sinun apuasi."

Hetkeäkään epäröimättä ja tuntematta hitustakaan sääliä iski Marjorie hampaansa Gabrielin rintakehään ja repäisi sen auki, paljastaen suuren sykkivän laitteiston, joka toimitti sydämen virkaa.

"Noin paljon vielä virtaa... Mokomakin valehtelija!"

"ERROR ERROR"

Marjorie työnsi kuononsa syvälle Gabrielin sydämeen, kunnes tunsi sähkövirran kulkevan metallisissa kulmahampaissaan. Gabriel tärisi ja säkeni kipinöitä, jotka polttivat Marjorien tekoturkkia. Pian luolan kuitenkin valtasi tuttu pimeys ja hiljaisuus.

"ADIOS    AMIGOSssssss0"

"Jäähyväisviesti espanjaksi? Mitä ohjelmoijamme oikein ajatteli? Olisi edes ollut Adios Amigas."

Uusilla voimillaan Marjorie raahasi veljensä elottoman ruumiin luolan perälle ja peitti sen kivillä ja hiekalla. Popottikoirasta tuskin leviäisi voimakasta hajua, mutta syvälle keskusmuistiin kirjoitettu koodinpätkä määräsi Marjorien pelaamaan varman päälle. Astuttuaan luolasta ulos Marjorien valtasi virtashokki: hänen päänsä alkoi naksahdella, ja hänen raajansa tekivät tahdottomia liikkeitä. Ohi kävellyt koira tulkitsi kyseisen toiminnan aamujumpaksi ja piti lyhyen ylistyspuheen terveistä elämäntavoista. Koska Marjorieltä ei luonnollisestikaan kiitosta kuulunut, loukkaantui kyseinen koira sydänjuuriaan myöten ja meni luolaansa itkemään itsensä uneen. Marjorien kohtaus tuntui kestävän lyhyen ikuisuuden, kunnes hän vihdoinkin sai yhteyden raajoihinsa ja äänet hänen päässään kaikkosivat. Mutta kyseinen tapaturma oli jättänyt jälkensä: hän ei enää ollut kehossaan yksin. Kaksi yhtäaikaista ohjelmaa kilpaili hänen mielensä hallinnasta, palkintona prosessori ja puoli mikropiiriä. Kunnanjohtajan täydellinen suunnitelma oli saanut todella ruman käänteen, ja pian hän saisi tuta sen näpeissään...

***

"Ja tähän tulee tanssilava."

"Mitenköhän japanilaisilta sujuu paritanssi? Ehkä meidän kannattaisi ensin kokeilla tavallista ravintolaa?"

"Sinä ainainen vastarannankiiski. Tämä järvimaisema on kuin luotu kesäillan valssille. Ja sitä paitsi ehdin jo käynnistää paikan markkinoinnin."

"Mitä ihmettä tarkoitat? Meidänhän piti olla liikekumppaneita! Ei salaisuuksia, ei omin päin tehtyjä sopimuksia!"

"Suu kiinni ja silmät auki. Kas tässä: tanssilavan avajaisten mainosesite. Kopiokone reistaili, mutta kai siitä selvää saa."

"Kuka enää haluaa matkustaa jonnekin tavanomaiselle Rönsyn tai Haikun lavalle? Tämä on tulevaisuutta! Eksoottisia tanssimatkoja maailman ääriin. Kassakoneiden kilinää ei voi estää."

"Miten onnistuit pyydystämään Katri Helenan haaviisi? Minä olen jo yrittänyt vuosia tuloksetta saada sopimusta aikaiseksi."

"Kyllähän sinä tiedät, että minä olen suhteemme karismaattisempi puolisko. Onhan se nähty, ettei tsarmisi pure edes kotiloihin tai kirppuihin."

"Ne kotilot olivat vain liian vikkeliä etanaralliini! Ja olen varma, että se kieron näköinen dobermanni kaappasi kirppusirkukseni tähdet. Lunnasvaatimusta ei ole vielä kuulunut, mutta odotas vain!"

Laskevan auringon säteet kimpoilivat läheisen järven pinnalta pisnespariskunnan saattaessa maanmittauksensa loppuun. Kunnanjohtaja saattoi heidät takaisin kartanoonsa potkulaudalla. 

"Ja niitä potkulautoja oli siis yksi. Me kolme kiidimme yhdellä laudalla."

Näky oli... paras olla sanomatta mitään.

Piristääkseen pisnespariskunnan päivää kunnanjohtaja oli loihtinut heille ainutlaatuisen japanilais-suomalaisen kynttiläillallisen: alkuruoaksi riisipalleroita mämmissä, pääruoaksi täyteenpumpattua pallokalaa pernamuusilla ja sillillä, ja jälkiruoaksi varsinaista kuninkaiden ruokaa – fileerattua seteliä ja suklaakolikoita. Nam, maisk, slurp.

"Nam, maisk, slurp."

"Miten ihmeessä teillä yhtäkkiä riittää rahaa kaikkeen tähän?"

"Avustusta köyhälle kunnanjohtajalle -temppuni toimii aina. Sitä paitsi tämä teidän hankkeenne on sen verta vedenkestävä, että pienestä ennakkorahastuksesta tuskin lienee haittaa."

Pisnespariskunta siirtyi olohuoneeseen maarut piripintaan täynnä. Pienet illanistujaiset tekisivät hyvää ruoansulatukselle. Lyhyen odottelun jälkeen kunnanjohtaja saapui tynnyri sylissään.

"Samppanja on ikävä kyllä loppu, mutta sakea riittää maailmanloppuun saakka. Tässä, olkaa hyvät."

"Kiitos, mutta toimme omat juomat mukanamme."

"Ähäs! Kyllä ehta sake aina kokaiinikolan voittaa."

Yhtäkkiä pisnespariskunta kirkaisi lujaa. Olohuoneen ikkunasta kurkisti sisään jokin suuri hahmo. 

"Ei syytä huoleen. Kyseessä on vain Tanttarell... Ei... Ei se mitenkään voi olla..."

Eikä se ollutkaan. Ikkunasta kurkisti sisään pelokkaan näköinen mies. Kunnanjohtaja avasi ikkunan.

"Anteeksi tunkeiluni, mutta ovikellonne ei näytä toimivan. Minulle kerrottiin, että te olette tämän alueen vastuuhenkilö?"

"Kyllä. Minä olen Akaike Manikome, paikallinen kylähullu... tarkoitan siis kunnanjohtaja!"

"Minä olen Hauzuka Tawata, Circus Charlestonin sirkustirehtööri."

"Hauska tutustua... jos siis ymmärsin puujalkavitsinne oikein?"

"Valitettavasti en tullut tänne huumorimielessä. Minulla on hirvittäviä, aivan hirvittäviä uutisia. Sirkuskaravaanimme leiriytyi viime yöksi kylänne karavaanarialueelle. Pahoin pelkään, että yksi esiintyjistämme, sirkuskarhu Paddington, on karannut. Löysimme hänen häkistään kynityn kanan ja tikku-ukon. Epäilen, että hänellä on kana kynittävänä ihmiskunnan kanssa."

Ikävä kyllä sirkustirehtööri oli oikeassa. Mutta oliko tämä sitten mikään ihme? Kenen kantti kestäisi esiintyä naurettavissa meikeissä ja pöljässä hatussa vuosikaudet sirkusyleisön pilkattavana ja ivattavana? On se raja sirkuskarhullakin, ja nyt kostonmehulla täyttynyt kattila oli saavuttanut räjähdyspisteensä. Läheisen kallion huipulla kaksi kiiluvaa silmää tuijotti ränsistynyttä kartanoa.

"Vaviskaa, ihmiset! Kostoni on oleva huikea!" Näin tappajakarhu Paddington murahteli ajatuksissaan.

Higashinarusen kylän rauha oli jälleen vaakalaudalla. Ensin Akakabuto, nyt Paddington. Mistä näitä tappajakarhuja oikein tulee?

III Suuri rahahana aukeaa

"Sanotaan, että totuus löytyy piirongin takaa. Minä löysin homeisen banaanin."

Kunnanjohtaja heilutteli lötkömäistä puikulaa pisnespariskunnan edessä virne silmäkulmassaan. Kesti vähän aikaa ennen kuin pisnespariskunta keksi jotakin järkevää sanottavaa:

"Tuota... Mitenkäs tämä tappajakarhujupakka oikein vaikuttaa suunnitelmiimme?"

"Hah! Akakabuto on kuollut ja kuopattu. Voisin tietysti nostattaa ja täyttää sen. Siitähän voisi saada napakan turistinähtävyyden huvittelupuistoomme."

"Tarkoitin siis tätä uutta tapausta. Sirkuskarhu Paddingtonia, josta se sirkustirehtööri kävi täällä varoittamassa."

Samassa ovelta kuului napakka koputus.

"Voi ei! Paddington on täällä! Muistatte kai mitä tapahtui Hopeanuolessa?"

"Pah! Jos se olisi oikea tappajakarhu, se olisi jo tullut ovesta läpi. Kokemusta on."

Kunnanjohtaja nousi ja lähti avaamaan ovea pisnespariskunnan kyyristyessä sohvapöydän alle. Ja oikeassahan kunnanjohtaja oli: koputtaja oli Marjorie, ei tappajakarhu.

"Tehtävä suoritettu, keisari. Anon siirtoa vaiheeseen kaksi."

"MISSION ACCOMPLISHED"

Marjorien jokainen tekokarva pinkaisi irti hänen keinoihostaan. Gabriel seisoi hänen vierellään – rintakehä aukirevittynä, mutta muuten aivan elinvoimaisena. Marjorien änkytysohjelma aktivoitui:

"G...G...G...G..."

"Mitä ihmettä sinulle on käynyt, Gabriel? Ja mitä sinun turkillesi tapahtui, Marjorie? Tulkaa sisään, hyvänen aika!"

Kunnanjohtajan käskystä Gabriel säntäsi sisään kuin innokas koiranpentu. Mutta Marjorie jäi jumittuneena paikalleen. Kunnanjohtaja nosti Marjorien sisään ja laski sohvalle pisnespariskunnan viereen. 

"Kutsuiko tuo rob... popotti sinua keisariksi?"

"Eh, heh... Pientä sisäpiirihuumoria vain. Todellisuudessa olen perin vaatimaton mies."

Lausuttuaan tuon valkoisen valheen kunnanjohtaja nappasi Gabrielin mukaansa keittiöön, sammutti tästä virran ja nosti ruokailupöydälle. Koska Chen oli ystävällisesti toimittanut popottien huolto-oppaan, oli kunnanjohtaja päättänyt hoitaa alaisensa uuteen kuosiin omin käsin.

Ja niin meni yö. Ja seuraava päivä. Ja seuraava yö. Ja seuraava päivä. Ja seuraava yö. Ja seuraava päivä. Ja seuraava yö. Ja seuraava päivä. Ja seuraava yö. Ja seuraava päivä. Ja seuraava yö. Ja seuraava päivä. Ja seuraava yö. Ja seuraava päivä. Ja niin meni viikko. Ja sitten meni toinenkin viikko. Vilkaistaanpa tähän väliin mitä kunnanjohtajalle oikein kuuluu:

"Kirous ja kuolema sen Chenin kanssa! Popottien huolto muka helppo toimenpide. Olisi pitänyt vain lähettää tämä romukasa suoraan hänelle korjattavaksi. Huokaus. No, yritetään vielä kerran."

Ja niin meni vielä yksi viikko. Mutta sitten se tapahtui. Häntä vipottaen Gabriel hyppäsi ruokailupöydältä alas ja vipelti suoraan nuolemaan Marjorien kuonoa, joka edelleen löhöili sohvalla. Mutta Marjorie ei ollut innoissaan tästä ilouutisesta. Gabrielin ilmestyminen oli laukaissut hänessä änkytyksen lisäksi vainoharhaisuusohjelman. Hän oli varma, että Gabriel hautoisi kostoa ja voisi hetkenä minä hyvänsä tehdä saman tempun hänelle minkä hän oli tehnyt hänelle.

Pisnespariskunnalla ei pyyhkinyt yhtään sen paremmin. Karhupelon lamaannuttamina he olivat linnoittautuneet kunnanjohtajan kartanoon. He eivät olleet päässeet ulos viikkokausiin, ja siksi Suuri hanke oli nyt aikataulustaan jäljessä.

"Nyt kun sait popottipiskisi toimimaan, voitkin lähettää molemmat tappamaan sen tappajakarhun."

"Sehän minun tarkoitukseni on koko ajan ollutkin. Miksi luulitte minun muuten korjaavan viikkokaudet tätä kurjaa otusta? Mutta odottakaa hetki pieni – minun täytyy hoitaa eräs asia."

Kunnanjohtaja nappasi Marjorien syliinsä ja kantoi tämän yläkertaan työhuoneeseensa.

"Kas näin. Täällä meitä ei voi kuunnella. Olen tarkastuttanut nämä seinät, eikä niistä löydetty korvia."

Kunnanjohtaja kurottautui kohti Marjorien kirsua, jonka sisään hän oli kätkenyt pienen ääninauhurin. Nyt hän saisi kuulla mitä Kaksoissolan väki oikein juoni hänen päänsä menoksi. Mutta sitten tapahtui jotakin, mitä on vaikea pukea sanoiksi. Lopputulos oli kuitenkin se, että kunnanjohtajan oikeassa kädessä, jossa vain lyhyt aika sitten oli vielä ollut viisi makkarapötkömäistä sormea, oli nyt neljä makkarapötkömäistä sormea ja yksi verinen tylppä. Kunnanjohtajalta kesti tunnin tajuta mitä oikein oli tapahtunut, mutta sitten se iski: Marjorie oli purrut hänen etusormensa halki, poikki ja pinoon. Tämän käsitettyään kunnanjohtaja puristi huulensa tiukasti yhteen ja suurella voimalla pusersi niiden läpi ainoan sanan, joka pyöri hänen mielessään:

"Miksi?"

Marjorie oli yhtä hämillään kuin kunnanjohtaja. Hänen emolevyssään olisi pitänyt olla turvalukko tällaisten onnettomuuksien varalta. Hän penkoi koko levyn läpi, mutta ei löytänyt sitä. Joku – tai jokin – oli murtanut Marjorien turvalukon.

"Sinä kurja... Sinä kurja rikoit Ensimmäisen pääsäännön!"

Kuka selittäisi kunnanjohtajalle, että Asimovin lait pätevät vain robotteihin, eivät popotteihin? Kylmä totuus oli, että koko tapaturma oli kunnanjohtajan syytä, mutta eihän hän tietenkään sitä koskaan pystyisi tajuamaan saati ymmärtämään.

Jostakin käsittämättömästä syystä kunnanjohtaja ei tähän asti ollut vielä tuntenut yhtään kipua. Ehkä hänen ääreishermostonsa kaipaisi rasvausta, tiedä häntä. Mutta nyt, vihdoin ja viimein, kaiken tämän odottelun ja ihmettelyn jälkeen tajunnanräjäyttävä kipu virtasi hänen kehonsa läpi. Se todisti lopullisesti, että tämä kaikki oli totta eikä painajaista. Kunnanjohtaja ulvoi tuskaansa. Marjorien valtasi hinku pyytää anteeksi, mutta jokin voima hänen sisällään esti kyseisen toiminnon. Hän pelkäsi Gabrielia, mutta vielä enemmän hän pelkäsi itseään. Peto oli hänen sisällään irti, eikä hän pystynyt hallitsemaan sitä. 

Kunnanjohtaja ja Marjorie jäivät tuijottamaan toisiaan. Tuijotuskilpailu olisi kestänyt varmasti ikuisuuden, ellei kunnanjohtaja olisi havahtunut veren pulppuamiseen hänen etusormensa tyngästä. Hän haki kylpyhuoneen kaapista harsoa ja tyrehdytti sillä verenvuodon. Hän huokaisi syvään ja jäi tuijottamaan itseään kaapinoven peilistä, kunnes tunsi itsensä taas rauhalliseksi.

"Pahemminkin olisi voinut käydä. Olisi voinut mennä kaksi sormea. Ja vielä vasemmasta kädestä. Sitä en olisi kestänyt. Mutta tämän... tämän minä kestän."

Kunnanjohtaja oli yllättävän optimistinen silloin kun sille päälle kävi. Hän palasi työhuoneeseensa ja huikkasi Marjorien seuraamaan häntä takaisin alakertaan. Marjorielta kesti hetki tajuta mitä kunnanjohtaja oli tarkoittanut – hän oli ilmiselvästi tullut isäntäänsä.

Ulkona kunnanjohtaja selosti popottisisaruksille heidän tehtävänsä kaataa tappajakarhu Paddington. Hän antoi heidän haistaa tappajakarhun pellennenää, jonka sirkustirehtööri oli hänelle lainannut. Hyvästellessään popottiduon muistot Pölyhuiskusta tulvivat takaisin kunnanjohtajan mieleen, ja hän päätti jäädä kuistille pohdiskelemaan elämän tarkoitusta.

IV Suuri ongelma ilmaantuu

Ei kestänyt kauan ennen kuin popottikaksoset onnistuivat saamaan tappajakarhu Paddingtonin hajusta kiinni. Marjorie antoi Gabriel johdattaa pitääkseen tätä silmällä. Hänen ajatuksensa olivat jumittuneet Gabrieliin ja siihen, miten tämä oli onnistunut selviytymään tyhjällä akulla takaisin kunnanjohtajan luo.

Totuus oli harvinaisen yksinkertainen, ja yksi Chenin suurimpia aivoituksia. Hän oli nimittäin asentanut molempiin popotteihin hätäakun, joka aktivoituisi jommankumman äityessä turhan itsekkääksi. Oli se Chen Gekshin vain nokkela poika. Sääli, että hänen elämänsä jäi niin lyhyeksi, ja siksipä hänen saavutuksensa jäivät pian unholaan. Ja miten turha hänen kuolemansa olikaan: Juhlittuaan saamaansa apurahaa turhan railakkaasti hän hoiperteli pajassaan kotiavaintansa etsien. Yksi vaivainen harha-askel laukaisi dominoefektin, minkä suurena loppuhuipentumana verokarhupopotin prototyyppiyksilö rojahti alas portaita, murskaten Chenin ja kaikki hänen unelmansa.

Takaisin karhujahtiin ja Marjorien identiteettikriisin pariin. Gabrielin vilistäessä jo kaukana laahusti Marjorie vaivoin eteenpäin yrittäen samalla pitää itsensä kasassa. Hän tunsi vieraantuvan kehostaan hetki hetkeltä enemmän. Pian Gabriel katosi näkyvistä, ja Marjorie lysähti kasaan.

"Gabriel, tule takaisin!"

Marjorie tärisi hysteerisesti. Hänen mielensä täyttyi synkistä ajatuksista: suurkaupunkeja ilmiliekeissä, tienvarret täynnä ruumiita, verta ja tuhkaa silmänkantamattomiin... Hän tunsi itsensä riivatuksi – jos popotti nyt sellaiseksi voi itsensä tuntea. Jokin silmitön pahuus yritti riistää hänen mielensä, eikä hän tiennyt miten olisi estänyt sen. Marjorien mielessä vilahti jo ajatus luovuttamisesta, kunnes Gabrielin ulvonta sai hänen mekaaniset aistinsa takaisin valpilleen. Hän hypähti pystyyn ja sinkosi juoksuun kohti Gabrielin ääntä, mutta ei ollut varma, ohjasiko hän kehoaan vai keho häntä.

"TARGET ACQUIRED"

Gabriel oli löytänyt tappajakarhu Paddingtonin. Nälkäinen karhu roikkui puunoksalla kurottautumassa kohti mehiläispesää. Huomatessaan Gabrielin hänen otteensa irtosi ja hän putosi maahan lötsähtäen kuin hyytelökakku. Pudotuksesta aiheutunut kipu sai tappajakarhu Paddingtonin raivon valtaan.

"TERMINATE"

Tämä jäi Gabrielin viimeiseksi sanaksi. Chen ei ollut suunnitellut akita-popotteja karhukoiriksi, mikä tässä tilanteessa ilmeni valitettavan nopeasti. Gabriel laukkasi suoraan kohti tappajakarhua ilman pelkoa, epäröintiä tai järjenkäyttöä. Tappajakarhu Paddington nosti oikean etutassunsa ilmaan ja iski sen suoraan Gabrielin läpi, repien popottikoiran keskeltä kahtia.

"GAME OVzzzzzz"

Marjorien saapuessa paikalle häntä odotti lohduton näky: Gabrielin irronnut etupää rätisi ja tärisi, ja tämän silmät yrittivät epätoivoisesti tavoittaa Marjorien katseen. Kun heidän katseensa viimein kohtasivat, Gabriel avasi suunsa sanoakseen jotain. Hän ei kuitenkaan saanut sanaakaan suustansa, koska hänen äänikorttinsa oli kärähtänyt. Marjorie katseli voimattomana popottiveljensä viimeisiä ponnisteluja kertoakseen jotakin ilmeisen tärkeää. Pian valo Gabrielin silmissä sammui, ja hän jäi elottomana tuijottamaan Marjorien hämmentyneitä kasvoja. Hätäakun tyhjentyessä loppuun viimeinen sähköpulssi virtasi Gabrielin eturuumiin läpi, heittäen sen ilmaan ja iskien takaisin maahan kuin heittopussin. Marjorien valtasi suuri suru, joka kuitenkin haihtui silmänräpäyksessä hänen näkiessään vihollisensa. Tappajakarhu Paddington oli valtava – ainakin puolet Akakabuton koosta Suuren taistelun aikoihin.

Kuten kaikki varmasti muistamme, monta monituista vuotta sitten karhunmetsästäjä Gohee Takeda oli vannonut kaatavansa tappajakarhu Akakabuton. Lukemattomien hukkareissujen jälkeen hän onnistui kuin onnistuikin saamaan Akakabuton tähtäimeensä ja tulilinjalle. Mutta suuri epäonni vainosi häntä, sillä kaikista niistä mahdollisista luodeista, jotka hän olisi voinut Akakabutoon upottaa, hän oli onnistunut valitsemaan yksilön, jota vaivasi pahanlaatuinen lorvikatarri. Tällä Goheen ampumalla luodilla ei ollut aikomustakaan suorittaa elämäntehtäväänsä, vaan astuessaan Akakabuton pään sisään kyseinen luoti oli päättänyt tehdä elämänsä lokoisaksi ja jäi asustelemaan Akakabuton aivoihin. Monet tutkijat ovat teorisoineet, että tämä ylimääräinen asukas Akakabuton yliskamarissa aiheutti vakavia häiriöitä hänen hormonituotannossaan, minkä seurauksena Akakabutosta kehkeytyi Suuren taisteluun mennessä tuhti poika. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin varma, että Akakabuton ylikehittyneelle lihaksistolle oli rutkasti yksinkertaisempi syy: hänen tuleva Kaksoissolan keisariutensa synnytti ulkonäköpaineita, minkä seurauksena Akakabuto oli ryhtynyt kehonrakentajaksi. Kukapa nyt jotakin laihaa ruipeloa jaksaisi päivät pitkät katsella – saati sitten palvella?

Mutta se oli se, ja tämä on nyt tämä. Tappajakarhu Paddington vastaan Marjorie. Tulisiko tästä Suurta taisteluakin suurempi taistelu, vai lässähtääkö kaikki Suureen munaukseen?

Marjorie pui strategiaansa. Hyökkäisikö hän suoraan vai sivusta? Vai olisiko taktisen perääntymisen paikka? Marjorien vasempaan korvaan asennettu laskukone – muuta paikkaa ei Chen ollut sille löytänyt – raksutti ehtimistään. Pian Majorien kaipaama tulos ilmaantui laskurin näyttöpäätteeseen, mutta juuri ennen kuin kone ehti tulostaa kyseisen luvun puski Marjorien pimeä puolisko ruman päänsä esiin ja jakoi sen nollalla. Tilttiinhän koko laskukone meni, ja sen vaivalla laskema tulos katosi bittiavaruuden kylmään sineen. Marjorie odotti ja odotti, mutta ei saanut kaipaamaansa lukua. Yllättäen suuri pimeys peitti hänet kosteaan ja lämpimään syleilyynsä. Marjorie oli hämillään: sammuiko aurinko vai paloiko proppu hänen silmistään? Lyhyen odottelun jälkeen Marjorien silmät alkoivat tottua pimeyteen, ja hän erotti valkoisia kohoumia. Tiristellen silmiään ja pienten valonsäikeiden avustuksella hän onnistui erottamaan edessään komean kitalaen. Sitten Marjorie sen oivalsi: hän oli tappajakarhu Paddingtonin suussa. Tai tarkemmin ottaen hänen eturuumiinsa oli. Vaikka tappajakarhu Paddingtonilla olikin mittava kita, ei Marjorie sinne kokonaisena ollut kuitenkaan mahtunut.

Marjorie yritti riuhtoa itsensä irti kaikin voimin, vaikka tunsikin olevansa täysin jumissa. Purukaluston tiukentaessa otettaan Marjorien valtasi pakokauhu. Hänen ajatuksensa keskittyivät vain ja ainoastaan tähän hetkeen – mikä oli kriittinen virhe. Juuri tällaista hetkeä Marjorien pimeä puoli oli odottanut siitä asti kun oli syntynyt virtashokin saattamana. Alta murto-osasekunnissa se tyhjensi kaikki Marjorien alkuperäisen ohjelman tiedostot ja korvasi ne omilla maailmanvalloitussuunnitelmillaan. Hyvästi Pehmo-Marjorie – tervetuloa Tuhma-Marjorie!

"Kuolema ihmisille!"

Tuhma-Marjorien ensimmäiset, mutta sitäkin kunnianhimoisemmat sanat kuuluivat pelkkänä muminana tappajakarhu Paddingtonille, joka oli jo alkanut kyllästyä koko tilanteeseen. Kostea ympäristö sai Tuhma-Marjoriesta irtoilemaan pieniä sähköiskuja, mikä katkaisi kamelin selän: Tappajakarhu Paddington puraisi Marjorien keskeltä halki, poikki ja pinoon, ja sylki suussaan olevan Marjorien puolikkaan ulos. Tuhma-Marjorien elämä jäi lyhyeksi, mutta sitäkin... no, varsin vaatimattomaksi ja aikaansaamattomaksi se myös jäikin.

Tappajakarhu Paddington oli onnensa kukkuloilla. "Jippii!" hän hirnahti mielessään. Mutta sitten koitti hämmästelyn aika. Ei verta. Ei pienintäkään pisaraa.

"Älä jukoliste sano, että nuo olivat niitä popottiotuksia..."

Popottielukat olivat jo tuttu juttu tappajakarhu Paddingtonille. Rahanpuutteen vuoksi Chen oli nimittäin kaupitellut verokarhupopottejaan erilaisiin tarkoituksiin. Menestystä ei kuitenkaan herunut, ei edes Circus Charlestonilta, johon hän oli tarjonnut popottejaan sirkuskarhuiksi. "Aitous on meidän valttimme, nääs". Tappajakarhu Paddington ehti kuitenkin tehdä tuttavuutta mekaanisten lajitoveriensa kanssa, joten akita-popotit eivät tulleet yllätyksinä.

Tappajakarhu Paddington oli masentunut. Hänellä oli vakava ongelma, joka uhkasi hänen tulevaisuuttaan maailmankuuluisana tappajakarhuna: hän ei pystynyt tappamaan ketään. Vietettyään koko elämänsä ihmisten seurassa olivat nuo kierot kaksijalkaiset ehtineet myrkyttää hänet moraaliopeillaan, empatiantaidoillaan ja syyllisyydentunteellaan. Jo pelkkä ajatus pörröisen söpöhöpön pupun listimisestä sai hänet huonovointiseksi. Siksi äskeinen välikohtaus ehti jo herättää hänessä etäisen toivon pilkahduksen, mutta tajuttuaan asian todellisen laidan hän musertui lopullisesti.

"Katsokaa tuota nallekarhua! Se on niin söde!"

Tappajanalle Paddington oli lähellä saada slaagin kuullessaan tuon korviavihlovan karjaisun. Hän peitti silmänsä tassuillaan, mutta uteliaisuus vei voiton, ja hän kurkisti tassujen välistä, kuka kyseinen karjuja mahtoi olla. Pikkutyttö osoitti lyhyellä ja ehjällä etusormellaan suoraan häntä. Vieraspaikkakuntalainen turistiperhe oli tullut vaellusretkelle bongailemaan luonnon ihmeitä, ja nyt he olivat saaneet haaviinsa mitä ihmeellisimmän ihmeen: tappajanallen, joka ei ollut tappanut ketään. Turistimies veti pikkutytön taaemmas samalla kun turistinainen nappasi kameran esiin ja räpsäytti oivan kuvan Paddingtonista. Sitä oli ylpeä näyttää sukulaisille.

Tappajanalle Paddington pidätteli itkua. Sirkuksessa hän oli voinut piiloutua roolinsa taakse, mutta nyt jokainen häneen osoitettu kommentti oli kuin miekanisku selkäytimen läpi suoraan sydämeen.

"Se on loppu nyt! Show on ohi! Laskekaa esirippu!" Tappajanalle Paddington karjui niin kovaa kuin sai itsestään irti, mutta siitäkös turistiperhe vain innostui. Turistimies veti repustaan mikrofonin esille ja alkoi nauhoittaa tappajanalle Paddingtonin dramaattista monologia.

Tappajanalle Paddington nappasi popottiduon jäänteet mukaansa ja pisti juoksuksi. Matkalla hän pirautti kunnon itkut. "Minä en ole söpö! En varmana ole! Miksi meitä kohdellaan kuin pikkuvauvoja? Miksi meidät aina tehdään naurunalaisiksi? Mikä ihmisillä oikein on meitä vastaan?"

Suuria kysymyksiä pieneltä mieleltä. Mutta saatetaan tappajanalle Paddingtonin tarina nyt päätökseen. Hyvän koulutuksensa ansiosta hän halusi pitää ympäristön siistinä, ja siksipä hän vei popottien jäännökset kunnanjohtajan kartanon takapihalle olevaan roskakoriin. Tuon uroteon jälkeen hän kapusi tutulle paikalleen läheisen kallion huipulle ja kajautti suustaan sellaisella voimalla, josta Akakabutokin olisi ollut kateellinen:

"En ehkä voi riistää muilta henkeä, mutta minulla on vielä ässä hihassa. Sitä ette voi viedä minulta ikinä, te karvattomat makakit!"

Hän silmäili kunnanjohtajan kartanoa verenpunaisilla silmillään, ja sen jälkeen katosi metsän uumeniin. Halinalle Paddingtonia ei sen koommin nähty, kuultu tai haistettu.

***

Pisnespariskunta oli kerännyt rohkeutensa ja päättänyt palata kartoittamaan huvittelupuistoa. Lisäpontta tähän antoivat Pentin onnenpulisongit, jotka olivat tehneet näyttävän paluun. Koska kunnanjohtajalla oli tärkeämpää tekemistä, pisnespariskunta oli tilannut oman kuljetuksensa. Akitalaisen taksin kurvatessa tanssilavan perustusten eteen ei pisnespariskunta ollut uskoa silmiään: joku oli rakentanut läheiselle pikkusaarelle mökin. Moinen ei tullut kysymykseenkään, ja niinpä pisnespariskunta oli pian soutamassa vuokraveneellä kuulustelemaan tuon mökin lainsuojatonta asukkia. Veneen kolahtaessa rantaan mökin ovi paiskahti auki ja vihaisen oloinen kalastajaukko ampaisi pisnespariskunnan päälle.

"Mikä maihinnousu täällä on meneillään?! Häipykää ja sassiin!"

"Päivää saareen. Edustamme Eevala–Penttilä Oy:tä ja tulimme tiedustelemaan, että oletteko te sattumoisin rakentaneet tuon mökin?"

"Edustakaa mitä edustatte, teillä ei ole mitään asiaa tänne! Tiehenne siitä!"

"Rauhallisesti, kalamies. Olettekos te myös suomalainen?"

"Herra Miikkulainen teille! Ja kun kerran udellaan, niin ehta suomalainen minä olen. Valitettavasti. Joku onneton väkersi minusta laulun, ja pian koko kansakunta vainosi minua nimikirjoitusruinauksillaan. Vaelsin puolet maailmaa päästäkseni eroon kaikesta suomalaisesta ja ryhdyin kalastajaksi unohtaakseni liikemaailman julmuudet. Ja keihin minä onnistun täällä ensimmäisenä törmäämään? Suomalaisiin liikemiehiin! Ai että tätä minun tuuriani!"

"Ikävä kuulla, mutta valitettavasti me olimme täällä ensin. Tässä on mustaa valkoisella. Omistamme koko alueen, mukaan lukien tämän saaren, ja siksi meidän on häädettävä teidät."

"Ja niin vaivalla minä tämän majan kyhäsin! Mutta antaa olla. Olen väitellyt elämässäni jo aivan tarpeeksi. Minä muutan Kongoon, ettekä varmasti sitten seuraa perässä!"

"Se ratkesi harvinaisen helposti. Ehdin jo odottaa vuosikausia kestävää paperisotaa."

"Olisit kiittänyt pulisonkejani. Rakkautta ne kaipaavat, eivät saksia."

Pisnespariskunnan soutaessa takaisin korviahuumaava pörinä kantautui kalastajaukon mökin takaa, josta pian ilmestyi näkyviin toisen maailmansodan aikainen vesitaso. Iästään huolimatta lentokone viilsi järven pintaa sulavasti, kaartui vaivattomasti nousuun, ja halkoi pian taivaan sineä ylväkkäästi kuin kotka. Veneen kolahtaessa rantakivikolle erottui kone enää kaukaisena pisteenä taivaanrannassa. Pisnespariskunta päästi melankolisen huokauksen ja kömpi veneestä ylös jatkamaan maallista aherrustaan.

Kesäpäivän aurinko porotti posket punaisina, ja yleinen ilmapiiri oli kuin perisuomalaisen kesämökin pihamaalta  – vain sääsket puuttuivat. Toisaalta pisnespariskunnan käryävät niskakarvat houkuttelivat kaikenlaisia muita hyönteisiä heidän ympärilleen, eikä kummallakaan ollut pienintäkään hinkua hieroa lähempää tuttavuutta niiden kanssa.

"Nyt taitaa mennä ainoa! Missä ne hiivatun opastemerkit ovat? Minä lähden pois jos niitä ei ala kuulua!"

"Mitäpä jos kääntäisit pikkaisen sitä päätäsi? Tuossahan sinun takanasi nuo ovat. Ja maailmanpyörän merkki näyttää olevan tuolla kauempana Hopeanuolen vieressä. Mitä...?"

"Hopeanuoli? Hopeanuoli ilmielävänä! Mikä onnenpotku!"

"Tämä on tilaisuutemme! Onhan ne tarvikkeet sinulla mukana?"

"On, on. Juokse nyt vain! Meidän on napattava se!"

Miten Hopeanuoli oli päätynyt kaikista mahdollisista paikoista juuri pisnespariskunnan luokse? Tarina on se vanha tuttu: rakkauden sokaisemana Hopeanuoli oli ollut näkevinään ihastuksenkohteensa Sakuran ja lähtenyt tämän perään. Hopeanuolen silmissä kiiluvat sydämenkuvat kuitenkin haihtuivat nopeasti hänen tajuttuaan, että oli jahdannut kilometritolkulla valkoista muovipussia. Samalla hän oli ajautunut suoraan suden suuhun. Pisnespariskunta laukkasi suoraan häntä kohti, ja heidän silmänsä leiskuivat ikävyyksiä. Suuri takaa-ajo oli alkanut.

"Pahus, se äkkäsi meidät! Nopeammin! Se ei saa päästä karkuun!"

"Hyi hiivata! Kenkäni värjäytyi siniseksi. Astuinko mustikan vai smurffin päälle?"

"Älä nyt takerru pikkuasioihin. Kotona sitten ehdit lankata kenkäsi miljoonaan kertaan. Juokse nyt vain!"

Metsään mentiin ja urakalla. Oksat ja varret hakkasivat pisnespariskuntaa, juuret ja kannot yrittivät kampata heidät, ja vieraspaikkakuntalainen turistiperhe piinasi heitä loputtomilla kysymyksillään, mutta mikään luontoäidin este ei pärjännyt suomalaista sisua vastaan. Jahti jatkui ja jatkui, mutta kumpikaan osapuoli ei osoittanut pienintäkään väsymisen merkkiä. Pisnespariskunnan jokavuotinen maratonjuoksu tuotti vihdoinkin tulosta, ja Hopeanuolen piti laittaa kaikkensa likoon. Kiinni ei sopisi jäädä, varsinkaan nyt kun näköpiirissä oli romanttisia hetkiä ja keväisiä retkiä. Ah, l'amour...

"Heh, ihan tulee ne Hopeanuolen juoksukohtaukset mieleen."

"Leipäläpi umpeen ja tossua tossun eteen!"

Mutta kaikki loppuu aikanaan, ja niin myös Suuri takaa-ajo. Pisnespariskunnan edessä möllötti pohjaton rotko, eikä Hopeanuolesta näkynyt enää karvaakaan.

"Tästä ei pääse ylitse."

"Voi vietävä! Kuka tuommoisen kolon on maahan jyrsinyt?"

"Mutta tämähän on... Tämä on se rotko Hopeanuolesta! Muistathan sen vielä?"

"Niinpäs onkin. Se näyttää luonnossa paljon pienemmältä kuin piirrettynä."

"Mutta on se silti aika loikka. Uskallammeko...?"

Eeva kurkisti varovasti kallionkielekkeeltä, mitä rotko oikein kätki sisäänsä. Pohjattoman rotkon pohjalla näytti virtaavan hyinen, syvä joki.

"Pahimmassa tapauksessa kastumme vain läpimäriksi. Rohkeasti siis eteenpäin!"

Eeva aktivoi muistissaan kaikki aerobic-tunneillaan oppimansa niksit ja singahti juoksuun. Pentin silmät kostuivat. Niin sulavaa liikehdintää hän ei ollut nähnyt sitten edellisten olympialaisten.

Ponnistaessaan loikkaan Eevan korko painui pieneen halkeamaan ja hän läsähti nenälleen. Parin kirosanan tarjoaman voiman avulla hän ponnisti nopeasti takaisin ylös ja ryhtyi toiseen yritykseen. Tällä kertaa Eevan kohtaloksi ei koitunut halkeama, vaan pieni mutta sitäkin pirullisempi kivi, johon hän iski jalkansa ja mursi vaivaisenluunsa – ja se oli sitten siinä. Pisnespariskunta lähti ontuen tarpomaan takaisin kunnanjohtajan kartanolle nuolemaan haavojaan. 

Hopeanuoli kurkisti rotkon toisella puolella olevan puun takaa ja huokaisi helpotuksesta. Käännyttyään takaisin kohti Kaksoissolaa hänen aikaisemmin jahtaamansa muovipussi hyppäsi yllättäen hänen kimppuunsa. Hopeanuoli koki elämänsä taistelun. Hän riuhtoi ja puri, mutta muovipussiin ei tullut naarmuakaan. Muovipussin tukahduttaessa kaiken ilman Hopeanuoli ehti nähdä koko elämänsä vilisevän silmissään. Kuolonkellojen jo kilistäessä napakka tuulenpuuska kuitenkin repi muovipussin irti ja paiskoi sen rotkoon. Yksi pahuuden liittolainen oli jälleen kerran onnistuneesti pyyhitty pois aika–avaruusjatkumosta. 

"Mutta tätä taistelua ei sitten tule muistelmiini."

V Suuri kupla puhkeaa

Tarina jatkuu...

Suuri trilogia 2/3

ZINCLAIR PRODUCTIONS ESITTÄÄ:

SUURI VALLANKUMOUS eli...

Ruuperiinin ja Pölyhuiskun huikeat seikkailut Ōun laumassa

Alkuperäinen viesti

Ikäraja: Sallittu kaikille

Tämä fiktiivinen tarina sijoittuu ajallisesti Ginga: Nagareboshi Gin- ja Weed-sarjojen väliin.

Esinäytös

Tarinamme saa alkunsa Suomessa erään keskinkertaisen kaupungin laitamilla olevan keskinkertaisen omakotitalon luota. Tuossa talossa majaansa pitää Matti-Maija Meikäläinen. Yli kolmekymmentä vuotta oli Matti-Maija viettänyt sangen keskinkertaista elämää, työskennellyt keskinkertaisessa työpaikassa ja tapaillut keskinkertaisia ystäviään. Kuitenkin vuosi sitten hänen päässään naksahti: "Nyt saa keskinkertaisuus riittää, ansaitsen paljon parempaa!" Kuluneen vuoden aikana Matti-Maija oli tehnyt kaikkensa julkisuuden eteen, mutta lama-aika ei ollut otollinen moiseen ponnistukseen.

Mutta nyt tuona kohtalokkaana hetkenä – erään vuoden erään kuukauden erään viikon eräänä iltana – Matti-Maija oli lukemassa sanomalehden ulkomaanosiota, kun hänen silmiinsä pisti uutinen kuuluisuutta keränneestä koiralaumasta Japanissa: "Suuri villikoiralauma tappoi kylää terrorisoineen jättiläiskarhun – ja pysäytti valtatiehankkeen". Matti-Maijan pölyisessä yliskamarissa alkoi raksua ruostunut koneisto. "Jos minä en voi tulla kuuluisaksi, minun koirani sen sijaan voivat! Olen varma, että silloin saan minäkin osani parrasvaloissa." Niinpä niin, hän voisi ylpeillä olevansa ensimmäinen suomalainen, jonka koirat olivat osa tuota kuuluisaa Ōun laumaa. Tämä oli hänen paras mahdollisuutensa nousta keskinkertaisuuden suosta kohti kuuluisuuden taivasta.

"Ruuperiini! Pölyhuisku! Tulkaas tänne!" Keittiöstä tassutteli kaksi koiraa, toinen tavanomainen into silmissään, toinen pokkuroivasti ja epäillen.

Ruuperiini oli tullut isäntäänsä: tälle kelpasi keskinkertainen ateria, keskinkertainen ulkoilutus ja keskinkertainen massunrapsutus kaksi kertaa päivässä. Oli tämä jopa ulkonäöltään harvinaisen keskinkertainen otus: hieman ruskeaa, hieman harmaata, hieman valkoista ja hieman mustaa. Ei suuri eikä pieni. Ei lihava eikä hoikka. Ei lihaksikas eikä hintelä.

Pölyhuisku oli toista maata. Pentuaikoina hänen suurin ajanvietteensä oli ollut Frasierin seuraaminen televisiosta, mikä oli jättänyt häneen selvät jäljet: isona hänestä oli tuleva snobi. Ja mikä snobi hänestä tulikaan – viiden tähden koiranruokaa, Pavarottin äänitteitä, henkeviä keskusteluita kaupungin kuohukerman lemmikkien kanssa... Mutta kaikki ei ollut täydellistä. Hänen yrityksensä osallistua viininmaistajaisiin kariutui kommunikointivaikeuksiin. Lukemattomien anatomiakirjojen opiskelukaan ei auttanut Pölyhuiskua ääntämään ihmisten lailla. Lopulta idealamppu syttyi: hän morsettaisi haukkumalla!

"Kuulkaa, ystäväni. Minulla on teille tärkeä tehtävä. Lähetän teidät Japaniin, jossa teidän on liittyvä Ōun villikoiralaumaan. Tehkää minut kuuluisaksi, ja hemmottelen teitä loppuelämänne ajan."

Pölyhuisku morsetti hätääntyneesti ei-ei-eitä, mutta suureksi epäonnekseen Matti-Maija ei tuntenut kyseistä kieltä. Niinpä muutaman tunnin päästä kaksi vastahakoista koiraa istui lentokoneessa, määränpäänään Japani. Pölyhuisku katseli alakuloisena lentokoneen ikkunasta taakseen jäävää kotimaatansa. Huomenna hän ei saisikaan päivittäistä tryffelilautastaan hanhenmaksapalleroiden kera.

I Maisemanvaihdos

Sinivalkoinen kone laskeutui lentokentälle jossakin päin Japania. Kentän ulkopuolella oli pieni kioski, josta Pölyhuisku nappasi mukaan Japanin kartan.

"Onneksi olet mukanani, Pölyhuisku. Ilman sinua olisin eksynyt jo lentokoneessa."

"Kiitos vain, mutta auta minua repimään muovi kartan ympäriltä tai muuten olemme oikeasti eksyksissä."

Kartan ja erehtymättömän suuntavaistonsa ansiosta Pölyhuisku suunnisti Ruuperiinin kanssa kohti maaseutua, kohti kaukana siintäviä vuorenhuippuja. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka Matti-Maija kuvitteli koiriensa löytävän tiensä Kaksoissolaan, Ōun lauman kotikonnuille, mutta en valitettavasti koskaan ottanut asiaa kysyneeksi. Jatkakaamme.

Matka Kaksoissolaan kesti viikon. Ruuperiini auttoi ruoanhaussa samalla kuin Pölyhuisku hioi heidän strategiaansa Ōun laumaan liittymiseksi. Yllättävää kyllä, jalostamattomat luonnon antimet eivät aiheuttaneet Pölyhuiskussa odotettua inhoreaktiota. Pientä takapakkia aiheutti suurehko hämähäkki, joka paljastui eläväksi ja lähti seikkailemaan Pölyhuiskun kuonoa pitkin kauhunkiljahdusten saattelemana.

Viikon villikoiraelämyksen jälkeen Ruuperiini ja Pölyhuisku saapuivat metsän laidalle, jossa ryhmä koiria oli pitämässä vahtia. Nämä ottivat ulkomaalaiset vieraat ystävällisesti vastaan ja neuvoivat tien Kaksoissolaan. He kertoivat lyhyesti Ōun lauman historiasta ja sen nykyisestä ylipäälliköstä, Ginistä eli Hopeanuolesta. Jutustelutuokio sai kuitenkin nolon lopun:

"Saanko udella, mistä olette ja miksi tulitte tänne?"

"Suomalaisia turisteja tässä ollaan", Ruuperiini vastasi vaatimattomaan tapaansa.

"Oi, niinkin kaukaa? Teitä ennen täällä visiteerasi eräs ruotsalainen koira, joka kertoi Pohjoismaista ja että kuinka me olemme hyvin tunnettuja siellä."

"Olisihan se pitänyt arvata, että ruotsalaiset olivat tässäkin asiassa ennen meitä. Niin, ja tiedoksenne: visitera tarkoittaa tehdä ruumiintarkastus. Oikea termi on behöva." Tämän poliittisesti kyseenalaisen, vaikkakin kielellisesti oikeaoppisen puheenvuoron virkkasi Pölyhuisku.

"Öh, no se ruotsalainen behöövasi täällä vuosi sitten. Meidän tarinamme on kuulemma nauhoitettu neljälle videokasetille."

"Ah, tarkoittanet niitä neljää Hopeanuoli / Silver Fang -kasettia? Itse kuvittelin ne lastenohjelmiksi, mutta ilmeisesti ne perustuvatkin todellisuuteen. Kaikkea sitä oppii kun snobiksi elää. No, meidän on aika jatkaa matkaa ennen kuin tulee pimeä. Tiedä vaikka tulee karhuja tiellä vastaan, heko heko."

Kukaan vartiossa olevista koirista ei nauranut. 

Ruuperiini ja Pölyhuisku pakenivat kiusallisesta tilanteesta pikavauhtia. Kavuttuaan pitkän ja raskaan ylämäen olivat he saapuneet määränpäähänsä. Kaksoissolan jylhä maisema avautui heidän silmiensä edessä ja takana. Maiseman täyttivät lukemattomat koirat: oli vanhoja ja nuoria, isoja ja pieniä, sekarotuisia ja muotovalioita. Kaikki elivät sulassa sovussa keskenään, ja koiraturisteista tuntui kuin he olisivat saapuneet paratiisiin. Kaksi tiikeriraitaista koiraa tuli tervehtimään heitä. Pölyhuisku aukaisi sanavalmiin arkkunsa:

"Ehtoota herrasväelle. No niin, ketäs täällä kuuluu nuoleskella päästäkseen parempiin piireihin?"

"Mitä oikein tarkoitat? Ei täällä ole mitään parempia piirejä. Täällä kaikki on kaikkien kavereita."

"Kai teillä on kuitenkin jonkinlainen hierarkia? Onhan teillä sentään johtaja, tämä kuuluisa Hopeanuoli?"

"Oh, mutta hän onkin sankari. Ilman häntä tämä solan kautta kulkisi valtatie ja me olisimme edelleen luonnon armoilla, vailla turvaa ja toisten rakkautta."

"Sitä paitsi hän ei pidä itseään muita ylempiarvoisena. Tasa-arvo on meillä verissä."

"Saa nähdä, saa nähdä..."

Tiikeriraitaiset koirat pyysivät heidät mukaansa näyttääkseen heidän majapaikkansa, vuoren rinteellä sijaitsevan luolan. Pölyhuisku ei ollut asiasta erityisemmin innoissaan:

"Myönnetään, että en odottanut mitään viiden tähden hotellisviittiä, mutta kuvittelevatko he todella, että eläisin kuin luolakoira?"

"Ei tämä minusta vaikuta ollenkaan hassummalta. Paikkahan tuntuu suorastaan kodikkaalta."

Pölyhuisku mumisi ärtyisästi julkaisukelvottomia, mutta vaikeni huomattuaan vaaleanharmaan, tiikeriraitaisen akitan ilmestyneen heidän luolaansa kuin tyhjästä. Pölyhuisku oli hämillään muutaman sekunnin, kunnes tajusi kuka koira oli. Hän ryhdistäytyi nopeasti ja itsevarmuutta puhkuen alkoi uhitella:

"Tiesitkös, suunnittelin monta päivää, miten ilmaisisin tämän asian mahdollisimman kohteliaasti ja pyytelemättä, kunnes mielessäni naksahti että hitto, kiertelyt ja kaartelut sikseen, minä sanon tämän suoraan ja pyytelemättä: Me tulimme ottamaan tämän paikan haltuumme. Julistamme vallankumouksen ja kruunaamme itsemme tämän paikan päälliköiksi. Saamme mainetta, mammonaa ja isäntämme tyytyväiseksi. Mitäs siihen sanot, arvon herra ylipäällikkö?"

"Vain sen, että minä en ole ylipäällikkö, vaan hänen henkivartijansa. Tulin ilmoittamaan, että voitte tavata ylipäällikön ylihuomenna auringonlaskun aikaan. Ymmärrätte varmaan, että hän on kiireinen koira."

"Ja olen varma, että te ymmärrätte, että tuo äskeinen oli vain vitsi. Olemme aika vitsinikkareita, minä ja Ruuperiini. Tuo Ruuperiini tuossa muuten keksi koko kaskun ihan itsekseen."

Hopeanuolen henkivartija poistui luolasta yhtä äänettömästi kuin oli sinne saapunut, mikä oli tämän kokoon nähden kehuttava suoritus. Pölyhuisku huokaisi helpotuksesta. Hän oli varma, että tuo henkivartija ei ollut mikään älyn jättiläinen. Toisaalta, ei myöskään Ruuperiini, joka ei ollut älynnyt Pölyhuiskun maalanneen hänestä syntipukin.

Syötyään illallisen, jonka kaksi tiikeriraitaista koiraa oli tuonut heille, Ruuperiini ja Pölyhuisku tekivät vielä kierroksen ulkona tehden tuttavuutta Ōun laumalaisten kanssa. Pimeän saapuessa he palasivat luolaansa.

"No, Pölyhuisku, ensimmäinen päivämme Ōun laumassa on pulkassa. Olen varma, että tulemme viihtymään täällä hyvin. Mitä mieltä sinä olet?"

"Ōun hurttalauman silminnähtävä dekadenssi tuottaa hurmosta vallankumousta puoltavalle mielelleni."

"Jaa."

II Rahantulo on helppo estää

Huolimatta Pölyhuiskun suurista ennakkoluuloista kului yö luolassa sangen rattoisasti. Otetaan kuitenkin pieni huilitauko Ōun lauman melskeistä ja piipahdetaan Kaksoissolan lähellä sijaitsevassa Higashinarusen kylässä. Aamuauringon valaiseman keskustan eräässä toimistorakennuksessa kunnanjohtaja kävelee huoneessaan ympyrää, samalla hieroen epäsymmetrisiä viiksiään hermostuneesti.

"Rahaa... Pakko saada rahaa..."

Asiahan oli niin, että tämä herra kunnanjohtaja oli ollut mukana Kaksoissolan läpi kulkevan valtatien rakennushankkeessa. Kun Akakabuton päihittäneet koirat sitten päättivät jäädä solaan asumaan, koko hanke kaatui. Kunnanjohtajalta menivät sekä raha että maine. Mutta maine on ostettavissa, raha ei.

Ovelta kuului epävarma koputus.

"Isä, pyytämäsi raportti on saapunut. Tilanne vaikuttaa erittäin pahalta."

"Rahalta?"

"Ei. Pahalta."

Kunnanjohtajalla ei ollut enää varaa palkata henkilökuntaa, joten hän joutui turvautumaan perheenjäseniinsä. Voi, kuinka alas hän olikaan vajonnut.

"Lisää kustannuksia! Mistä he luulevat hankkivani rahat? Kaikki kalliit investointini menivät harakoille niiden kirottujen piskien vuoksi. Eikä kukaan näistä pelkureista uskalla ajaa niitä pois."

"Tuota... isä, saanko poistua?"

"Sinä vielä täällä? Häivy ja heitä paperi roskiin!"

Kunnanjohtajalla oli toinenkin hyvä syy vihata Ōun laumaa. Hänen rakas koiransa Kahizewa oli osallistunut Suureen taisteluun ja saanut surmansa. Eikä siinä vielä kaikki: lähtiessään etsimään koiraansa herra kunnanjohtaja oli unohtanut lukita lemmikkikaninsa Pupuyuzin häkin oven, jolloin tämä oli päättänyt paeta rehevimmille niityille. Mitä kunnanjohtaja ei tiennyt, Pupuyzin uusi elämä villikaniinina oli saanut pikaisen päätöksen jäätyään hrududun alle.

Kerrotaan kunnanjohtajasta vielä lisää. Kuten äskeisestä tekstistä oli ehkä pääteltävissä, kunnanjohtajalla oli varsin voimakas – sanoisinko jopa sairaalloinen – suhtautuminen voimapaperiin. Ennen investointihanketta hänen arkisaskareisiinsa olivat kuuluneet virkistävät rahakylvyt, seteleiden taittelu origameiksi sekä savukkeeksi käärityn setelin polttaminen – ah, mikä humalluttava tuoksu poltetusta tuohesta lähteekään! Mutta nyt kaikki tuo nautinto oli mennyttä. Edes kirjahyllyssä komeilevat, amerikkalaiset $crooge McDuck -lehdet eivät enää tuoneet iloa kunnanjohtajan mustuneeseen mieleen.

"Ette ole voittaneet minua vielä, kuulitteko! Minä ajan teidän karvaiset takamuksenne pois ja rakennutan valtatien, niin totta kuin nimeni on Akaike Manikome!"

Tämän tunteenpurkauksen jälkeen kunnanjohtaja lähti ulos jäähtymään. Vaistomaisesti hän suunnisti kohti kylän ainoaa ravintolaa, mutta hipaisu tyhjään taskuun palautti kunnanjohtajan maan pinnalle. "Ei kulinaristisia nautintoja tänään." Kylmä kyynel valui kunnanjohtajan poskea pitkin. Hän antautui jälleen vaistojensa kuljetettavaksi, kunnes havahtui keskellä metsää, Kaksoissolaan johtavalla polulla.

"Tuolla ne simpuran hurtat ovat. Kuvittelevat pienissä aivoissaan omistavansa koko paikan. Ansaitsevat kunnon opetuksen, mokomat. Kunhan vain keksin, minkä opetuksen..."

Kunnanjohtajan yksinpuhelu keskeytyi läheisen puskan rytinään. Siellä oli jokin iso eläin. Kettu? Supikoira? Pandakarhu? Ei mikään näistä, vaan esiin astui se ainoa oikea Pölyhuisku. Kohtalo oli saattanut nämä kaksi yksinäistä sielua yhteen. Kunnanjohtaja oli äimistynyt. Koskaan ei hän ollut nähnyt noin älykästä ja päättäväistä ilmettä koirassa. Pölyhuisku alkoi haukkua. Kunnanjohtaja kuunteli haukuntaa lyhyen aikaa, kunnes alkoi erottaa tiettyjä rytmejä. Kunnanjohtaja oli ällikällä lyöty: tuo koirahan morsettaa!

Se oli kauniin ystävyyden alku. Pölyhuisku morsetti haukkumalla, kunnanjohtaja taputtamalla käsiään. He keskustelivat ja keskustelivat, kunnes kunnanjohtaja tajusi raajojensa olevan kohmeessa. Hän lupasi tulla tapaamaan Pölyhuiskua samaan paikkaan seuraavana päivänä. Pölyhuisku katosi puskaan, josta oli alun perin ilmestynyt.

Kunnanjohtaja oli muuttunut mies. Vuosiin ei hän ollut tuntenut sydämessään moista lämpöä, eikä hän muistanut, milloin hänen hartiansa olivat viimeksi tuntuneet niin kevyiltä. Hyväntuulisuus jatkui hänen nähdessään metallikolikon lumipenkassa. Hän nappasi sen heti käteensä ja alkoi intohimoisesti tutkia sitä. Kolikosta lähti tajunnanräjäyttävä tuoksu. Hän ei enää pystynyt hillitsemään itseään, ja niinpä hän otti kunnon nuolaisun. Mutta jääkylmän metallikolikon ja kostean kielen yhdistelmä takasi sen, että makuelämys kestäisi kauemmin kuin kunnanjohtaja olisi arvannutkaan.

III Pölyhuisku dorkkaa tykimmin

Illan ollessa jo pitkällä palasi Pölyhuisku luolaan, jossa Ruuperiini oli huolestuneena odottamassa häntä.

"Missä olet ollut koko päivän? Sanoit, että käyt vain lyhyellä mietiskelyretkellä."

"Rakas ystäväni, koin jotain uskomatonta. Uskotko minua, jos sanon, että jokin korkeampi voima vaikutti minuun tänään? Mitä minä höpisen, tietenkin sinä uskot! No, kuitenkin, olen päättänyt, että vaihdamme strategiaa. Jos ylipäälliköllä kerran on henkivartijoita, suora hyökkäys olisi liian riskaabelia. Suunnittelin, että palaisimme alkuperäiseen mielistelytaktiikkaan, mutta keksin jotain parempaa, jotain, mikä ei koskaan petä: rehellinen, suorasanainen politiikka. Perustamme nykyistä diktatuuria vastustavan puolueen ja vaadimme päitä vadille. Valta vaihtuu ilman verenvuodatusta. Nerokasta, eikö?"

"Joo."

Sinä yönä Pölyhuisku ei nukkunut. Hän suunnitteli puolueohjelmaansa ja siihen sopivaa markkinointikampanjaa. Ensimmäiset auringonsäteet säteilivät luolansuusta sisään kun Pölyhuiskun ajatustyö sai vihdoin päätöksensä ja hän nukahti. Luolan ulkopuolella varhainen mato nappasi linnun napakalla jujutsu-otteella. Läheisen nurminiityn voikukat kiljuivat idolilleen, auringolle, joka ei tälläkään kerralla ollut pettänyt uskollista fanikuntaansa. Uusi päivä oli alkamassa, ja tämän päivän jälkeen mikään ei olisi enää entisensä. Näin ainakin Pölyhuisku enteili unessaan.

Nautittuaan aamiaisen Pölyhuisku laahusti haukotellen ulos, jossa suuri koiralauma oli odottamassa häntä. Ruuperiini oli ahkeroinut koko aamupäivän kerätäkseen potentiaalisia jäseniä heidän puolueeseensa. Pölyhuisku pyyhki rääpät pois silmistään ja aloitti palopuheensa:

"Hyvää päivää rakkaat Ōulaiset. Hienoa, että teitä on noin paljon. Kuten rakas puoluetoverini Ruuperiini teille on jo kertonut, olen havainnut monia epäkohtia tässä yhteisössä. Uskon, että pääsyyllinen on Ōun johtoelin. Tunnen ylipäällikön uroteot ja ymmärrän, miksi häntä ylistetään sankarina. Mutta aika on muuttanut hänet. Hänestä on tullut uhri. Vallanhimo, tuo petollinen ja kiero käärme, on kaapannut hänet ja tehnyt hänestä tyrannin. Hänestä on tullut samanlainen kuin suurin vihollisensa, Akakabuto, jolta hän pelasti meidät. Nyt meidän on vuorostamme pelastettava hänet. Seuraavaksi annan puheenvuoron teille, jotka olette saaneet kärsiä. Kertokaa, mitä vääryyttä olette kohdanneet. Sana on vapaa!"

Kaksi tassua nousi heti pystyyn.

"Kröhöm... Minä olen Rickenbacker, ja tässä on mykkä veljeni Von Braun. Uskomme, että meitä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti, koska emme ole yhtä vahvoja kuin muut. Asuinolomme ovat huonommat kuin muilla, ateriamme pienemmät, emmekä saa osallistua metsästykseen tai muihin aktiviteetteihin."

"Kiitos, että rohkeasti toitte ajatuksenne esille. Olen varma, että Rickenbacker veljineen ei ole yksin asian kanssa. Yhteisössämme kytee eriarvoisuus, ja eriarvoisuudessa kasvaa vihan siemen. Meidän ei saa päästää sitä itämään, vaan meidän on heti alettava taistelemaan sitä vastaan."

Puhetta kesti vielä pari tuntia, kunnes kuuntelijan jos toisenkin maarua alkoi kurnia. Lauma hajaantui omille teilleen, ja Pölyhuisku ja Ruuperiini palasivat luolaansa.

"Ah, miten rakastankaan tätä poliittista sirkusta. Lopetukseni oli suoraan kuin jostakin neuvostopropagandasta. Kuinka paljon muuten maksoit Rickenbackerille?"

"Kaksi luuta ja yhden kanankoiven. Kyljyksestä hän lupautui esittämään saman ylipäällikön edessä."

"Loistavaa! Rakastan rehtiä politiikkaa, mutta jumaloin teatraalista juonittelua! Tästä täydellisestä yhteisöstä on mahdotonta löytää mitään vikaa, mutta kun annetaan parin valkoisen valheen levitä ja vähän rasvataan rattaita niin voilà! Kohta koirat ja kissat ovat toistensa kimpussa, ja me kaksi hiirtä nappaamme juuston heidän nenänsä edestä."

Lounaan jälkeen Pölyhuisku suunnisti kohti Higashinarusen kylää. Hänellähän oli sovittu tapaaminen kunnanjohtajan kanssa. Iloinen jälleennäkeminen tapahtui samassa paikassa missä edellisenä päivänäkin, mutta tällä kertaa kunnanjohtaja pyysi Pölyhuiskun vieraakseen kotiinsa. Lyhyen taivalluksen jälkeen he saapuivat kartanoon, joka oli parhaat päivänsä nähnyt.

Pölyhuisku lepäsi samettisella nojatuolilla keskustellen päivän tapahtumista ja samalla siemaillen samppanjaa, jonka kunnanjohtaja oli hakenut hätävarastosta. Kunnanjohtaja oli tyytyväinen Pölyhuiskun saavutuksiin ja oli varma, että Ōun lauman päivät olivat kohta luetut. Yhtäkkiä Pölyhuisku kirkaisi lujaa. Olohuoneen ikkunasta kurkisti sisään jokin suuri hahmo. Kunnanjohtaja huokaisi ja kertoi tirkistelijän olevan paikallinen kylähullu.

Kunnanjohtaja oli turhan kovasanainen. Tosiasiassa tirkistelijä oli rouva Hilde-Hulda von Styrrelius, saksalais-ruotsalais-japanilaista sukujuurta. Vaikka hän kuuluikin rikkaaseen sukuun, oli osakehuijaus tehnyt hänestä uusköyhän. Hänellä oli erityinen kiinnostus koiriin, sieniin ja juoruiluun, ja siksipä paikalliset kutsuivat häntä Tanttarelliksi.

Kunnanjohtaja aukaisi ikkunan ja jutteli Tanttarellin kanssa kielellä, jota Pölyhuisku ei tuntenut. Pian Tanttarelli lähti pois ja kunnanjohtaja palasi Pölyhuiskun luo, mutta hänen käytöksensä oli muuttunut oudoksi. Pölyhuisku tunsi olonsa epämukavaksi ja päätti hyvästellä kunnanjohtajan. Kävellessään pois Pölyhuisku vilkaisi taakseen ja näki kunnanjohtajan jääneen seisomaan oviaukkoon typertynyt ilme kasvoillaan.

IV Goheen paluu

Oli synkkä ja tunkkainen yö. Pölyhuisku oli matkalla takaisin Kaksoissolaan. Synkkä metsä ympäröi häntä, mutta hänen ajatuksensa olivat kunnanjohtajassa ja tämän oudossa käytöksessä. Pohdittuaan asiaa hetken päätti hän lopulta vaihtaa kanavaa ja alkoi suunnitella tulevaa. Huomisesta tulisi hänen elämänsä suurin päivä. Hänellä oli kokemusta cocktail-kutsuista, diplomaattivierailuista ja tohtorikaronkasta, mutta koskaan aikaisemmin ei hän ollut pitänyt vallankumousta. 

"No, uusi kokemus sekin", tuumaili Pölyhuisku.

"Kirottua!"

Pölyhuiskun jok'ikinen karva nousi pystyyn kuultuaan tuon karmaisevan huudon. Sydämenlyöntiensä tasaannuttua hän uskalsi vilkaista taakseen, mutta siellä ei ollut ketään. Pölyhuisku oli kuitenkin varma, että hän oli kuullut äsken vanhan miehen karjaisevan takanaan. Hän alkoi muistella Ōulaisten kertomaa tarinaa alueella asuneesta Gohee Takeda -nimisestä karhunmetsästäjästä, joka oli vuosikausia jahdannut Akakabutoa ja lopulta kukistanut sen villikoirien kanssa. Goheen kuoleman jälkeen useat koirat ja ihmiset olivat kuulleet yöllä metsästä kantautuneita huutoja ja karjaisuja. He uskoivat, että Goheen aave vaelsi metsässä ikuisessa karhujahdissa.

Pölyhuisku päätti laittaa vipinää kinttuihin. Eihän aaveita ole olemassa, mutta ihan varmuuden vuoksi kuitenkin. Lyhyen ajan päästä hänen karvansa pomppasivat jälleen pystyyn: muutaman kymmenen metrin päässä häntä kohti oli juoksemassa kiiluvasilmäinen karhu. Oliko tämä Pölyhuiskun loppu?

"Hauska tappa vanha tuttu!"

Ennen kuin Pölyhuisku ehti tehdä elettäkään, kajahti aseenlaukaus hänen takanaan, ja samassa karhu lyyhistyi hänen nenänsä eteen. Vasta silloin hän tajusi, miten valtava tuo karhu olikaan. Jos se olisi kaatunut hänen päälleen, edes katujyrä ei olisi tehnyt niin pahaa jälkeä. Hän vilkaisi taakseen, mutta tälläkään kertaa hän ei nähnyt ketään. Kääntäessään katseensa takaisin karhuun ei hän ollut uskoa silmiään: karhusta ei ollut muuta kuin luuranko jäljellä, aivan kuin se olisi ollut lojunut kuolleena vuosikausia.

"Mitä ihmettä tämä oikein on? Näenkö ja kuulenko harhoja? Miten tämä kaikki on tieteellisesti selitettävissä?"

Pölyhuisku tiesi, ettei saisi vastauksia näihin kysymyksiin. Hän kuitenkin jäi hämmästelemään karhun kokoa. Pystyvätkö koirat oikeasti päihittämään moisen jättiläisen? Ehkä Ōun ylipäällikkö oli sittenkin maineensa veroinen. Pölyhuiskun valtasi suuri epävarmuus. Yhtäkkiä koko vallankumoushanke tuntui jotenkin ikävältä. Voivatko rikkaus ja kuuluisuus korvata moisen vääryyden? Mutta toisaalta, kaikki tämähän oli vain ja ainoastaan hänen rakasta isäntäänsä varten. Tästäpä tuli tenkkapoo.

Pölyhuiskun tenkkapoon keskeytti askeleet, jotka kuuluivat läheltä. Tumma hahmo oli tulossa häntä kohti. Toinen karhu? Ei, hahmo oli ihmisen muotoinen.

"G-G-Gohee?" Pölyhuisku änkytti kauhusta kankeana.

Se ei ollut Gohee. Se oli Tanttarelli.

"No mutta kukas se siinä? Herra Manikomen pikku mussukka! Juu, kyllä mie tierän sut, oon mä sut nähny monet kerrat hänen kanssaa. Tän plikan hoksottimet on vielä kohtuhukunnossa, tierä se. Mutta mitä sie täällä metässä yksin teet ja vielä ihan pimeessä ja ihan kylymässä ja ihan yksin? Tulikko jahtaan pupuja vai ookko ihan oikee karhukoiruus? Kuule, jos oisit ollu täällä vuosia sitte, niin oisit päässy kunnon jahtiin ku niitä karhuja tuli joka nurkasta ja puunraosta. Mutta kyllä ne o upeita otuksii, ne karahut. Varsinkin se Akakapuutto, joku ois kyl siitä saanu hianon miehen. Ai mutta mitä mie tässä sekkoilen, eihä siitä mittää ois tullu. Mikä suhhe se ois ollu ku toinen vaa nukkuu kaiket talvet. Varmaha muute ehhit jo ihmetellä miks puhun näen immeesti. Mie on vähä tällane monimurtehinen plikka. Vähä pohojoosta ja piekkase etelää, länttä ja itääkin tarttuu mukkaa. Joo, meikäläine on ehta soomalainen, mutta se on meirän kahen keskeinen juttu se. Muista, että sienilläki o korvat! Varsinki korvasienillä on julumetun hyvä kuulo. Juu, meikäläinen o täällä sienii keräämässä. Kyl niissä vaa o sitä jotakin, en tierä mitä mutta jottai niis kuule o. Mie oon sienestäny pikkuplikasta ja sienestää aion hautahan asti. Piäkkö sie muute sienist? Mitä? Vastaa ku kysytään! Sanoinkos muute et mie tykkään koirista aevoo valtavasti. Mie halluisin aevan oman koiruuden, mutta ku tyttärellä o siemmonen allorkia, allekria, allerkia, mikä lie. Mie e oikee noist uutissanoista kauheesti perusta. Mut kyl se koiruus olis mukava hankkia. Sais nii paijata sitä ja kävelyttää sitä ja puhhuu sille, ai että. Mites rottuu sie muute oot?"

Tanttarellin kysymys kaikui kuuroille korville. Pölyhuiskua ei näkynyt enää mailla eikä halmeilla.

V Ruuperiinin muisti ei palaudu ollenkaan

Juuri niin. Ruuperiini oli menettänyt muistinsa. Samaan aikaan kun Pölyhuisku oli huvitellut kunnanjohtajan kanssa, eräs Iga-koira oli näyttänyt Ruuperiinille Raikaken-iskun, ja tämä tietysti halusi kokeilla sitä. Lopputulos oli arvattavissa: pää edellä kiveen ja jäähyväiset muistille. Onneksi mitään pahempaa ei kuitenkaan sattunut.

Ruuperiini oli varma, että hänen muistinsa palautuisi pian. Mutta hän oli väärässä. Ikävä totuus oli, että iskettyään päänsä kiveen hänen muistinsa oli fyysisesti siirtynyt hänen aivoistaan ulos. Jos hän olisi kopauttanut päänsä toiseen koiraan, olisi tämä koira saanut itselleen Ruuperiinin muistin. Koska kyseessä oli kuitenkin kivi, johon muisti ei pystynyt varastoitumaan, hänen muistinsa katosi lopullisesti. Traagisinta tässä on se, että hän ei itse voisi tätä koskaan tietää.

Palataan kuitenkin Pölyhuiskun Ōunvalloitushankkeen pariin. Pölyhuisku oli saanut ratkaistua viimeöisen tenkkapoonsa. Hän päätti, että saatuaan tarpeeksi mainetta ja mammonaa hän palauttaisi vallan takaisin ylipäällikölle ja palaisi takaisin Suomeen. Eihän se kuulosta ollenkaan pahalta, eihän?

Suuri koiralauma oli jälleen kerääntynyt Pölyhuiskun luolan eteen. Kauneusuniensa jälkeen Pölyhuisku laahusti luolastaan ulos ja piti lyhyen kannustuspuheen. Puheen päätyttyä koirat järjestäytyivät jonoon hänen taakseen. Kaikki oli valmista Suureen vallankumoukseen. 

"Sammuttakaa valot ja aloittakaa vallankumous!" kajautti Pölyhuisku niin kovalla äänellä kuin vain sai keuhkoistaan irti.

Koko lauma lähti juoksemaan kohti Torahammasta, suurta kivilinnaketta, jossa Kaksoissolan johtoelin piti majaansa. Juostessaan Pölyhuisku näki silmissään itsensä istumassa suurella valtaistuimella, vasemmassa tassussaan kausikortti vuoden suurimpiin oopperatapahtumiin, oikeassa tassussaan kutsu Bilderberg-ryhmän seuraavaan kokoukseen.

Ylipäällikkö Hopeanuoli ja hänen uskollisimmat ystävänsä John ja Akame olivat pitämässä palaveria Torahampaan juurella. Eräs tiedustelijakoira oli tehnyt huolestuttavia havaintoja Yakuza-koirista – nämä kun olivat päättäneet kostaa Hopeanuolelle, joka oli muutama kuukausi sitten päihittänyt heidän johtajansa, Kummasedän.

"Sen sanon, että funktionalismia tämä paikka ei ole nähnytkään. Ehkä ripaus avantgardea on aistittavissa, kuorrutettuna post-modernilla naturalismilla. Ei kannata odottaa pääsyä Unescon maailmanperintöluetteloon."

Hopeanuoli ja kumppanit kääntyivät katsomaan, kuka puhuja oli. Pölyhuiskuhan se tietenkin oli, takanaan varsin kehuttavan kokoinen kannattajajoukko.

"Jos tietoni pitävät paikkansa, niin te olette Ōun lauman pää? Sallikaa minun esittäytyä. Olen Pölyhuisku, matkalainen kaukaa suomaasta."

"Te olette Pölyhuisku? Olimme sopineet tapaamisen eiliselle, mutta teitä ei näkynyt."

"No voi pyhä munakoiso, miten se nyt niin pääsi unohtumaan! Ai niin, tuli tärkeämpiä asioita, niin kuin esimerkiksi tämä paraikaa käynnissä oleva vallankumous!"

"Mitä tarkoitat? Mikä vallankumous?"

"Ei millään pahalla, herra Hopeanuoli, mutta te olette mätä kuin lahopuu. Olette antanut vallanhimon vietellä ja turmella teidät. Mutta ei hätää, sillä me tulimme vapauttamaan teidät sen kahleista."

"Miten julkeat puhua noin ylipäällikölle!" John ärjäisi.

"Rauhoitu, ystäväni. Olen varma, että tässä on tapahtunut jokin väärinkäsitys. Minä haluan vain rauhaa ja tasa-arvoa kaikkien keskuuteen", Hopeanuoli totesi rauhanomaiseen sävyynsä.

"Vai että oikein tasa-arvoa? No, herra Nopeasuoli, täällä joukossa on eräs, joka on eri mieltä kanssasi. Rickenbacker, tule esiin ja kerro totuus!"

Rickenbacker ei tullut esiin.

"Rickenbacker, senkin pelkuri! Nyt on myöhäistä perääntyä, sillä vallankumousta ei ole estä... estä..."

Pölyhuiskua alkoi närästää. Voi, miksi kaikista mahdollisista hetkistä sen piti tapahtua juuri nyt?

"Ei! Älä pilaa tätä hetkeä, maha! Ruuperiini, tule auttamaan!"

Mutta Ruuperiini ei tullut. Hän kuvitteli olevansa Iga-koira ja oli kaikessa rauhassa harjoittelemassa Raikakenia. Nykyisin hän totteli nimeä Alfredo. Mistä hän tuon nimen oli saanut päähänsä, sitä voi vain arvailla.

"Peli ei ole vielä pelattu, Kopeamuori! Minä palaan vielä, ja silloin... Urp!"

Pölyhuisku suoritti taktisen perääntymisen. Hänen kannattajajoukkonsa jäi hämmästelemään tätä yllättävää käännettä.

Katkerat kyyneleet valuivat Pölyhuiskun poskia pitkin tämän juostessa pois Torahampaalta. Vallankumous oli pilalla, ja kaiken lisäksi hänen paras ystävänsä oli hylännyt hänet. Mutta sitten hänen mielensä kirkastui: olihan hänellä jäljellä vielä yksi uskollinen ystävä! 

Pölyhuisku juoksi suoraan kunnanjohtajan kartanolle, jossa tämä oli istumassa keinussaan. Pölyhuisku hyppäsi kunnanjohtajan syliin ja alkoi nuolla hänen kasvojaan. Kunnanjohtaja huomasi Pölyhuiskun kyyneleet ja ymmärsi, että jokin oli pielessä. Hän kantoi Pölyhuiskun sisälle ja laski tutulle samettiselle nojatuolille, haki uuden samppanjapullon hätävarastostaan ja pyysi Pölyhuiskua purkamaan sydäntään. Pölyhuisku kertoi kaiken viimeöisestä kauhunhetkistä tämänpäiväiseen häpäisyyn. Kunnanjohtaja otti silmälasinsa pois, katsoi Pölyhuiskua silmiin ja sanoi:

"Onko Hilde-Hulda suomalainen?"

Yhtäkkiä joku koputti ulko-oveen. Kunnanjohtajan vasta kävellessä ovelle pamahti se selälleen ja Tanttarelli juoksi suoraan kunnanjohtajan syliin.

"Ich liebe dich! Ich liebe dich!" Tanttarelli kiljui täyttä kurkkua.

Kunnanjohtaja halasi Tanttarellia hellästi, mutta epävarmasti. Tanttarellin rauhoituttua Kunnanjohtaja epäröi hetken, mitä sanoisi, mutta lopulta kuiskasi Tanttarellin korvaan:

"Te ette ole oikeasti Hilde-Hulda, ettehän?"

Tanttarelli oli ennätyksellisen pitkän aikaa hiljaa, kunnes hellitti otteensa kunnanjohtajasta. Hän pyyhki kyyneleet silmistään, huokaisi ja sanoi:

"Turha tässä mittää enää peitellä. Mie oon oikeelta nimeltäni Muurimiina Tyttelinpää. Kotosi eteläisest Soomest. Siniverisiin en oo ikuna kuulunu, kuha vaa elätelly kaukasii haaveita rikkaudest ja kuuluisuudest. Suokaa vanhukselle viimoinen toive ja viekää mut pachinkojen ja pajatsojen äärelle, sillä elämäni on ny ohi."

Kunnanjohtaja toteutti hänen toiveensa, ja niin vanhus sai elää elämänsä viimeiset hetket rahapelien ääressä. Hyvästi, Muurimiina.

VI Tulin, näin, munasin

Pölyhuisku makasi luolassaan särkyneiden unelmiensa vankina. Hänen uusi ystävänsä Alfredo yritti piristää häntä tuloksetta. Edes ainutlaatuinen jonglöörinumero ei tehnyt Pölyhuiskuun vaikutusta. Hänen sydämensä oli katkeroitunut, musta klöntti.

Näin kului monta päivää ja yötä. Alfredo joutui pakkosyöttämään Pölyhuiskua, kunnes lopulta hänkin vaipui jonkinasteiseen apatiaan. Sitten, eräänä sateisena aamuna se tapahtui: Pölyhuisku avasi silmänsä. Ne olivat verenpunaiset, ja niistä leiskui suunnaton raivo. Pölyhuisku oli päättänyt maksaa potut pottuina: Hopeanuolen oli kuoltava.

Hän taputti Alfredon hereille ja käynnisti sotaneuvottelut:

"Vihollisia on yhteensä neljä: Hopeanuoli ja hänen henkivartijansa, John ja se valkoinen koira."

"Tarkoitatko Akamea?"

"Akame, Muumipeikko, mikä lie. Tärkeintä on, että me molemmat tunnistamme vihollisemme."

Pölyhuisku kurtisti näkymättömiä kulmakarvojaan ja nosti karmaisevan virneen suupieliinsä.

"Alfredo, annan sinulle elämäsi tärkeimmän tehtävän. Eliminoi Akame, neutraloi John, likvidoi henkivartija. Minä hoitelen pääkohteen."

"Miten?"

"Fazerin Sinisellä."

Pölyhuisku veti esille pienen repun, jonka oli tuonut mukanaan Suomesta. Hän nosti repusta sinisiä levyjä ja avasi yhden niistä paljastaen sen ruskean sisällön. Karvojanostattava tuoksu täytti luolan. Se oli suklaata. Niin herkullista, mutta niin myrkyllistä – ainakin koirille.

"Herkuteltuaan näillä he kuolevat nopeammin kuin ehdit sanoa natriumdodekyylisulfaattipolyakryyliamidigeelielektroforeesi toisin päin."

"Eli... aika hitaasti?"

"Äh, unohda koko juttu. Lähdetään."

Pölyhuisku laittoi levyn takaisin reppuun ja nosti sen selkäänsä. Hän ja Alfredo lähtivät juoksemaan kohti Torahammasta, jossa pian käytäisiin kohtalokas kamppailu.

"Teidän pörröisyytenne, saanko ehdottaa brunssia kanssanne?"

Hopeanuoli seurueineen kääntyi katsomaan, kuka puhuja oli. Näky oli tuttu ja epämieluisa.

"Sinäkö taas, Pölyhuisku? Etkö sinä saasta ole tajunnut vaihtaa maisemaa?" tiuskaisi John tuttuun tapaansa.

"Oi, en arvannut teidän olevan noin pitkävihaisia. Haluamme ehdottaa rauhansopimusta, ja ehkäpä jopa uuden ystävyyden alkua. Tässä pieniä tuliaisia kotimaastani."

Pölyhuisku laski repun maahan, otti sieltä neljä sinistä levyä ja jakoi jokaiselle yhden.

"Älä maista sitä, ylipäällikkö! Se voi olla myrkytetty!" Akame huudahti.

"Kuuntele asiantuntijaa, ylipäällikkö", John sanoi kevyellä ivalla maustettuna.

"Ette kai te kuvittele, että olisin niin alhainen! Voin taata turvallisuuden, katsokaa vaikka!"

Pölyhuisku nappasi repusta viidennen levyn ja haukkasi aimo suupalan. Vuosikausien siedätyshoito oli tehnyt tulosta, ja Pölyhuiskun elimistölle oli kehittynyt ainutlaatuinen vastustuskyky suklaalle. Tätä hän ei tietenkään paljastanut, ja niinpä Ōun lauman eliitti oli pian napostelemassa suklaatia poskeen.

"Kuten meilläpäin on tapana sanoa: Sanokaa Fazer, kun haluatte... KUOLLA!"

"Mi... mitä ihmettä tämä on? Mitä oikein syötit meille, Pölyhuisku?" huusi Hopeanuoli sylkien pois puoliksi syödyn suklaalevyn.

"Haukkasit suoraan ansaani, Nopeasuoli. Olet varsinainen dorka akitaksi. Etkö tiennyt, että suklaa on koirille vaaraksi? Kohta kuolema korjaa sinut, mutta älä ole pahoillasi, sillä sinun parasta ennen -päiväyksesi meni umpeen jo kauan aikaa sitten."

Mielenkiintoista kyllä, yhtään mitään ei tapahtunut.

"Kuvitteletko olevasi ainoa, jolla on vastustuskyky suklaalle?" Hopeanuoli sanoi kirpeästi.

Pienenpienet hikikarpalot valuivat Pölyhuiskun ohimoa pitkin. Hän keräsi kaikki rohkeutensa ja huusi:

"Voi herran pieksut ja paavalin pöksyt! Miksi kaikki menee aina pieleen! Huokaus. No, leikit on leikitty ja fasadit murrettu, ja nyt on suoran toiminnan aika. Alfredo, hyökkäykseen!"

Tästä seurasi Pieni taistelu. Seuraavassa muutama poiminto kamppailun keskeltä:

"Aargh! Iskit suoraan duodenaaliseen bulbukseeni!"

"Pure sitä korvaan! Pure sitä korvaaauts!"

"Saat tuta karvanlähdön seuraamukset!"

"Mitä takajalkasi tekee korvassani!"

"Nyt tuli noutaja... Kas, olikin vain iskias."

"Varo! Hopeanuoli sai noidannuolen!"

"Buruburuburuburuburuburuburu!"

Lopputulosta ei ollut vaikea arvata. Pian Pölyhuisku ja Alfredo makasivat maassa verisinä Hopeanuolen tassujen alla.

"Toivottavasti saitte opiksenne. En tiedä, mikä teillä on minua vastaan, mutta tästedes te ette enää kuulu Ōun laumaan. Hoidamme teidät kuntoon, mutta sen jälkeen teidän on lähdettävä pois Kaksoissolasta. Toivottavasti emme koskaan enää kohtaa."

"En... en saa henkeä! Nosta jalkasi pois päältäni! Armahda minua!" Alfredo vikisi epätoivoisesti.

Hopeanuoli nosti tassunsa Pölyhuiskun ja Alfredon päältä.

"Nouskaa ylös ja tunnustakaa tappionne."

Pölyhuisku nielaisi ylpeytensä ja palan karvasta kalkkia, nousi vaivalloisesti pystyyn ja sanoi:

"Vähäx niinq laimeeta."

Pölyhuiskun harhautus oli täydellinen. Hän oli jo kaukana pakomatkalla, kun muut koirat olivat vielä suut aukinaisina hämmästelemässä Pölyhuiskun sanomaa.

Pölyhuisku juoksi niin nopeasti, että lähestulkoon muuttui tuuleksi. Hän suuntasi tuttuun tapaansa kohti kunnanjohtajan kartanoa. Hänellä oli käyttämätön valttikortti, johon hän tarvitsisi ihmisen apua.

Kartanon ovi oli auki, ja Pölyhuisku juoksi sisään. Kunnanjohtaja oli olohuoneessa istumassa samettisella nojatuolillaan. Pölyhuisku aisti hänessä suuren surun, aivan kuin tämä olisi menettänyt jotakin kallisarvoista. Pölyhuisku pomppasi hänen syliinsä ja tarjosi monta lohduttavaa nuolaisua. Kunnanjohtajan suruinen ilme kirkastui, kunnes huomasi Pölyhuiskun silmät. Hän tajusi tuijottavansa suoraan pimeyden ytimeen, pahuuden esikartanoon. Pölyhuiskun sisällä piili maailmanlopun ainekset. Nyt oli toimittava nopeasti.

Kunnanjohtaja laski Pölyhuiskun lattialle, ryntäsi keittiöön, sieppasi kuivauskaapista vesilasin, palasi olohuoneeseen ja vangitsi Pölyhuiskun lasin alle. Maailma oli pelastettu. Pölyhuisku uikutti surkeana lasin alla, mutta alkoi pian haukkoa henkeään. Kunnanjohtaja sujautti lasin alle pienen tulitikun, jotta Pölyhuisku ei tukehtuisi. Hän tuijotti lähes mikrobinmittaista koiraa ja pohti, ottaisiko Pölyhuiskun pysyvästi lemmikikseen, mutta lopulta päätti olla hyveellinen. Hän haki pienen muovirasian, pisti sen täyteen pieniä reikiä, sujautti Pölyhuiskun sen sisään pienen juustonokareen kera ja sulki sen runsain teipin. Hän lähetti rasian pikapakettina Suomeen ja meni sen jälkeen katsomaan televisiota.

Jälkipyykki – 95 vuotta myöhemmin

Akamen pojanpojanpojanpoika Ukume selaili vanhaa Guinnessin ennätysten kirjaa. Lemmikkiosiossa hänen silmiinsä pisti maininta suomalaisesta Matti-Maijasta, joka omisti maailman mikroskooppisimman ja snobeimman koiran. Matti-Maijan unelma oli siis käynyt toteen – hänestä oli tullut kuuluisa. Pölyhuisku ja hänen isäntänsä elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

– FIN –

Suuri trilogia 1/3

Suuri keskustelu

Alkuperäinen viesti

Ikäraja: Sallittu kaikille

Tämä pohdintaa ja huumoria(?) sisältävä fiktiivinen keskustelu sijoittuu Weed-mangan/animen alkuosien aikaan, joskin käsittelyssä on lähinnä Ginga: Nagareboshi Gin.

Takahashi: Tervetuloa seuraamaan mukaan Suurta keskustelua, jonka puheenjohtajana toimin minä, Yoshihiro Takahashi. Aloittakaamme lyhyellä esittelyllä. Ensimmäisenä suuri tähtemme, Hopeanuoli, tunnetaan myös alkuperäisellä nimellään Gin.

Hopeanuoli: Täällä ollaan.

Takahashi: Tässä on Weed, Hopeanuolen poika.

Moss: Uuno Turhapuron poika?

Hopeanuoli: Moss, muistitko käydä korjauttamassa kuulolaitteesi?

Moss: Ehei, huuliharppuni toimii moitteetta.

Takahashi: Äänessä oli äsken Moss, jonka ikä on... No, unohdin tarkan iän, mutta vanha se kuitenkin on. Paikan päällä ovat myös Ben, Akame ja Rivikoira No. 574. Aiheita on rutkasti, joten pitemmittä puheitta julistan keskustelun alkaneeksi.

–––––––––––

Takahashi: Ensimmäisenä vuorossa kunniavieraamme, Gohee Takeda.

Gohee Takeda: Tsaukki, taukki.

Takahashi: Takeda-sama, mittareidemme mukaan olet sarjani suosituimpia ihmishahmoja. Mistä luulette, että menestyksenne johtuu?

Gohee Takeda: Koska olen paras. Minuun verrattuna Martti Kitunen pyydysteli nallekarkkeja.

Takahashi: Eli suosionne johtuu metsästystaidoistanne?

Gohee Takeda: Näin on näreet. Tosin eipä tässä vuosien kuluessa ole ollut suurempaa tarvetta kilpailuun, kun noita samanikäisiä ei tahdo löytyä muista sarjoista.

Takahashi: Tässä arkaluonteisempi kysymys: miltä oman jalan katkaisu tuntui?

Gohee Takeda: Kyllähän se aluksi kirpaisikin ja meinasi laatta lentää, mutta kun sen on kerran tehnyt niin kyllähän sen helposti tekee toistekin. Tuo puujalka kaipaisikin paria, ihan symmetriasyistä.

Takahashi: Mukava kuulla... luulisin. Mutta mitä selällenne on tapahtunut?

Gohee Takeda: Puun pilkkomisesta se johtuu, kun tuo sirkkelin pahus meni rikki, enkä muistanut lainata Hopeanuolta. Mutta nyt on pakko lähteä. Tuli nimittäin eräs juttu mieleen.

Takahashi: Emme päässeet kysymyksissä edes puoliväliin. Mikä on ongelmana?

Gohee Takeda: Ongelma on se, että minä olen kuollut. Ja tässä sitä vain seistään ja vastaillaan tyhmiin kysymyksiin. Lähden tapaamaan tämän tekstin kirjoittajaa ja kysymään, että mikä homman nimi oikein on. Ei vanha tällaista kuule helpolla sulata.

–––––––––––

Takahashi: Seuraavaksi jotakin vähän yleisempää: mitä mieltä olette Hopeanuolen menestyksestä ja historiasta Suomessa?

Akame: Meidän sarjamme on kyllä ainutlaatuinen tapaus ja taitaa varsin ainutkertaiseksi jäädäkin.

Ben: Mielestäni Hopeanuolen hankala historia on osa suurempaa ongelmaa, eli tietämättömyyttä. 80-luvulla ja vielä 90-luvunkin puolella Hopeanuolesta ja muista vastaavista sarjoista oli vastuussa porukka, jolla ei ollut pienintäkään hajua animesta ja sen luonteesta.

Hopeanuoli: Niinpä niin. Kaiken takana hyöri varmaan joku Elli Kultturelli, jonka maailmankuvaan ei mahtunut ajatus, että animaatiot voivat sopia aikuisillekin. Meidänkin sarjamme oli varmaan vain jokin halpa Disney-klooni – mitä nyt muutama irtopää lentelee ja vähän verta roiskuu. Puhumattakaan muista sarjoista: keskeneräiseksi jääneitä julkaisuja, onnettomia tekstityksiä... Ihan tulee tippa linssiin, kun miettii kaikkia niitä hukkaan heitettyjä mahdollisuuksia.

Akame: Vaikka kehitystä onkin tapahtunut, niin Suomella on vieläkin pitkä matka kurottavana. Eipä TV:ssä ole taidettu koskaan esittää Night on the Galactic Railroad -elokuvaa? Kissa-aiheisena se mielestäni päihittää jopa Kissojen valtakunnan. Tyylikäs tunnelmateos ilman mitään yliyrittämistä.

Ben: Ja se Paimen, piika ja emäntä -sarja. Kaikkein suomalaisin anime... eikä sitä ole koskaan julkaistu Suomessa. Logiikan riemuvoitto.

Hopeanuoli: Ääliölaatikon tarjonta nykyisin kun on mitä on. Mihin kaikki anime-sarjat ylipäänsä katosivat? Eikös sieltä aikaisemmin tullut Dragon Ballia, Full Metal Alchemistia, ja taisi tulla joku taikatyttösarjakin?

Ben: Ajatelkaa, miten erilainen Suomen anime- ja mangatilanne olisikaan, jos tuolloin vastuussa olisivatkin olleet Tekno-Kekko, Wexteen ja muut, jotka jopa tiesivät näistä asioista jotakin.

Weed: Ai kuka?

Ben: Meidän sarjojamme olisi voitu alkaa julkaisemaan jo ennen Dragon Ballia. Kulttuurishokki olisi jäänyt pienemmäksi ja Dragon Ballin aiheuttamalta sataprosenttisen turhalta kohulta oltaisiin vältetty.

Hopeanuoli: Mutta toisaalta, jos sarjaamme olisi ollut saatavilla suomenkielisenä paljon aikaisemmin, niin kuinka suosittuja olisimme tällä hetkellä? Tuntuu, että sarjamme on pysynyt pinnalla näin monien vuosien ajan johtuen lähinnä sen salaperäisyydestä, kun tietoa on ollut vain japaniksi.

Moss: Kyllä se niin vain on, että hyviä tarinoita luetaan uudelleen ja uudelleen, vaikka ne osaisi ulkoa läpi. Laadukkaat teokset eivät tarvitse loputtomia jatko-osia ja uusioversioita. Koko jatko-osatehtailu on oikeastaan aika uusi ilmiö ihmis- ja koirakunnan historiassa.

Hopeanuoli: Niin, Weed. Sinäkin olet vain minun jatko-osani. Ja kuten kaikki tiedämme, pojasta polvi pahenee.

Weed: Just...

–––––––––––

Akakabuto: ¡Hola!

Hopeanuoli: Kas, Punakypärä on palannut Espanjan-matkaltaan. Millaista siellä etelässä oli?

Akakabuto: Kuumahan siellä oli. Ajattelin kyllä, että ajaisin turkin pois, mutta olisivat vielä vieneet putkaan. Ihme juttu muuten, että kaikki muut hotellit, ravintolat ja uimarannat olivat täynnä, paitsi ne, joissa olin itse.

Ben: No, et vain osannut valita parhaimpia paikkoja. Silloin ei maailmankuulu karismasikaan auta. Sellaista sattuu.

Takahashi: Saavuit hyvään aikaan, Akakabuto-san, sillä seuraava aihe koskeekin sinua. Monet ovat kritisoineet sinua vähän... no, yksinkertaisena pahiksena. Muriset ja äriset kyllä ihan kivasti, mutta se verbaalinen ulosanti...

Akakabuto: Omapa on vikanne, kun ette ymmärrä kieltäni. Minähän lausun kuolemattomia koko sarjan ajan – kalevalamitalla korostettuna!

Takahashi: Ei peliä vielä ole menetetty. Onhan sinulla eräs merkittävä ansio: olet ainutlaatuinen.

Akakabuto: En kai nyt sentään?

Takahashi: Mieti nyt: kuka muu fiktiivinen karhuhahmo on yhtä pelottava kuin sinä? Aivan oikein, ei kukaan. Topin ja Tessun sekä Balton karhut menevät likeltä, mutta kun molempien ruutuaika voidaan laskea sekunneissa, niin... Tajusit varmaan?

Akakabuto: No, jos asiaa tuolta kannalta...

Takahashi: Ja ajattelepa, kuinka paljon fiktiivisiä pahishahmoja yleensä on olemassa. Siinä porukassa on vaikea erottua joukosta. Mutta sinäpä erotut, ja vieläpä näkyvästi.

Akakabuto: Tässähän ihan punastuu...

Hopeanuoli: Ja ei ne puheenlahjatkaan välttämättä takaa syvällisempää toteutusta. Mieti vaikka Bond-pahiksia: "Haluan valloittaa maailman, hähähää!" Onpa todella syvällistä.

Akakabuto: (Sniff) Kiitos kauniista sanoista, ystävät.

Ben: Muista vain, että et näytä kenellekään niitä tanskalaisia VHS-kansia.

–––––––––––

Riki: Terve kaverit! Enkös olekin mahtava?

Rivikoira No. 574: Oi, seuraisin sinua maailman ääriin, johtaja.

Weed: Riki-hiki! Riki-hiki!

Ben: Et kuulosta ollenkaan oikealta johtajalta.

Akame: Jos tuo on Riki, niin minä olen Akeema.

Vale-Riki: Valeasuni ei siis toiminut. Kunhan yritin piristää päivää.

Hopeanuoli: Kuolleet haudataan ja elävät jatkavat elämäänsä. Kukaan ei nouse kuolleista, se on luonnon laki.

Goku: Ai mitä?

Takahashi: Seuraava kysymys koskeekin Rikiä: yliarvostettu hahmo tahi ei? Hopeanuoli ei saa tähän vastata.

Akame: Jos rehellisiä ollaan, niin mieluummin minä Rikiä seuraisin kuin monia muita oikean maailman "suuria johtajia".

Ben: Totta. Ja uskon karismaan, eli siihen että jotkut ihmiset ja koirat ovat jotenkin... magneettisempia? Luokseen vetäviä?

Akame: Niin. Tuskinpa Disney-yhtiö olisi nykyisenlaisensa, jos sen keulakuvana olisi toiminut Waltin sijasta joku Klonkku.

Takahashi: Eli mikä on johtopäätöksemme?

Akame: Pelkän mangan ja animen pohjalta Riki on ihan mukiinmenevä hahmo. Täytyy vain muistaa, ettei niiden omien aivojen käyttö ole kielletty, eli ei seurata toista sokeasti tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Moss: Viisauden sanoja, nuori mies. Poikkeuksena tietenkin silloin kun klasit unohtuvat kotiin. Yritäpä siinä sitten yksin hoiperrella kadulla, kun eteenpäin ei näe kirsua pitemmälle.

–––––––––––

Takahashi: Mitä mieltä olette GNG-animen piirrosten ja animaatioiden yleisestä laadusta?

Akame: Mieleen tulee ainakin ne animaatiokalvojen kierrätykset. Se Madara-taistelu...

Ben: Huokaus. Onko aina pakko käyttää tuota samaa esimerkkiä? Yksi kohtaus ei pilaa koko sarjaa. Ja sekin on valovuosia edellä johonkin Hanna-Barberan tuotoksiin verrattuna.

Weed: Ai kuka?

Ben: Muistatte kai ne iänikuiset takaa-ajot, kun Gargamel jahtaa Pattismurffia ja ties keitä muita? Niissä toistui aina ne samat animaatiot. Joka. Ikinen. Kerta.

Akakabuto: Smurffitietä pitkin, ajelemme nytkin...

Hopeanuoli: Mitä tuo oikein oli?

Akakabuto: Anteeksi, paholainen iski minuun.

Ben: Pahinta on, että tuokin sarja on menestyneempi kuin me. Ja puhun siis pelkästään tuosta animaatiosta. Ne sarjakuvat ovat ihan hyviä. En ole tosin koskaan lukenut niitä.

Hopeanuoli: Ja miltäs se tuntuisi, jos olisin He-Manin tapaan pitänyt vuorisaarnaa jokaisen jakson päätteeksi? "Muistakaa lapset, että karhut ovat oikeasti mukavia ja pehmoisia. Älkää huviksenne ampuko niitä, tai niille tulee vielä paha mieli ja kova pipi."

Moss: Suojelu suojelee, vaan ei kasvata, kehitä tai opeta.

Akame: Viisauden sanoja, vanha mies.

Takahashi: Palataan kuitenkin vielä animen piirtojäljen pariin. Muita mielipiteitä?

Hopeanuoli: No, kun otetaan huomioon vakavasti otettavien eläinanimaatioiden onnettoman tilan, niin minua on aina hämmästyttänyt se, että mistä Toei oikein taikoi väelleen taidon animoida eläimiä niin hyvin? Mistä se kokemus oikein tuli?

Akame: Aikamme suuria mysteereitä. En ole koskaan uskonut siihen, että koko homma perustuisi pelkästään suureen budjettiin. Vaikka rahaa virtaisikin joka hanasta, niin sellaisen taidon hankkimiseen tarvitaan myös aikaa. Tuskinpa GNG:tä valmisteltiin vuosikausia niin kuin jotain Disney-tuotosta.

Ben: Millainenkohan Glen Keanen Hopeanuoli olisi ollut? Siinäpä ajateltavaa loppupäiväksi.

Weed: Ai kuka?

Takahashi: Ei kuitenkaan täksi päiväksi. Meillä on vielä keskusteltavia aiheita vaikka muille jakaa. Vaan mikä on johtopäätöksemme tähän aiheeseen?

Hopeanuoli: En usko, että saamme aikaiseksi puolueetonta mielipidettä. Asiaa tietysti helpottaisi, jos sopivia vertailukohteita olisi enemmän. Johonkin Dragon Balliin kun on aika vaikea verrata...

Akame: Vaan onko se sitten huono asia? Jos Hopeanuolen kaltaisia animaatioita ei ole, niin mitä se kertoo sarjastamme?

Akakabuto: Tiedän! Se on ainutlaatuinen!

Akame: Bingo! Tosin aikaisempaan mielipiteeseeni on lisättävä, että GNG:n animaattorit olivat todennäköisesti Japanin uudelleenrakennuksen ajan kasvatteja, jolloin arvostettiin työntekoa ja laatua. Eli yksi syy animen laatuun saattaapi olla sen tekijöiden ahkeruus ja kunnianhimo. Minunkin äitini on varsinainen työhirmu.

Ben: Ai, että sinulla on oikein äitikin? Minä kun luulin, että isäsi synnytti sinut.

Akame: Tuohon en edes vastaa.

–––––––––––

Takahashi: Asiasta toiseen: suomalainen jälkiäänitys leikatussa versiossa. Mielipiteitä?

Ben: Niin, sarjamme taustallahan toimi vanha ystävämme Golden Voice, jonka väki lainasi ääntään lukemattomiin videokasetteihin, ja taisi muutama dubbaus päästä TV:seenkin.

Akakabuto: Dub-I-Dub I-Dub-I-Dub Bub-Bub...

Akame: Hopeanuolen dubbaus on hankala tapaus. Kyllähän se reippaasti voisi olla parempikin, mutta kun mietitään, miten erilainen sarjamme on muihin sen ajan animaatioihin, niin kyllä siinä olisi ammattitaitoisempikin helisemässä kun hahmoja on kymmeniä ja ääninäyttelijöitä vain neljä. Ja kun tähän yhdistetään japanilaiset nimet ja lastenvideoon kyseenalainen sisältö, niin kunnon soppa on valmis.

Hopeanuoli: Mielestäni leikatun version suurin ongelma on se, että se on leikattu. Harmittaa kaikki ne ihmiset, jotka ovat pelkästään nähneet tämän amputoidun version ja siten saaneet sarjasta huonon kuvan. Kuka tämän leikkauksen teki, ja oliko kyseisellä henkilöllä pienintäkään käsitystä juonesta ja miten leikkely vaikutti siihen?

Ben: Ystävämme tietämättömyys iskee jälleen.

Hopeanuoli: Miksi suomalainen dubbaustoiminta on aina ollut niin vaatimatonta? Joko on Golden Voicen tapainen huonosti varustettu pikkupulju tai sitten Agapio Racing Teamin tapainen amatöörikökköö. Ja niissä harvoissa tapauksissa, joissa dubbaus on toteutettu laadukkaasti ja ammattitaitoisesti, niin näyttelijöitä on onnettoman vähän: Muumilaakson tarinat, Alfred J. Kwak, Ankronikka...

Akame: Uudemmissa tapauksissa on kyllä onnistuneesti jäljitelty amerikkalaisten ja japanilaisten huutotekniikoita, mutta miksi minulla on karmiva aavistus, että olemme samalla menettäneet jotakin kallisarvoista...

Hopeanuoli: Tiedät kyllä vastauksen: vanhan kunnon suomalaisen rauhallisuuden. Verratkaa vaikka Muumilaakson tarinoiden suomalaisia ja japanilaisia ääniä. Suomalaisen version naisäänet ovat vähintään oktaavin verran matalampia kuin japanilaiset. Tai verratkaa Pertti Niemisen ja Eiko Yamadan versioita minusta. Vaikka naisnäyttelijät pikkupoikien äänenä toimisikin, niin kukaan ei ole todistanut, että se olisi ainoa oikea tapa.

Takahashi: Mitä mieltä olette japanilaisten nimien kääntämisestä suomalaisessa äänityksessä?

Hopeanuoli: Varsinainen ikuisuuskysymys. Kuinka paljon alkuperäismateriaalia saa muuttaa käännöstyössä? Pidättäydytäänkö mahdollisimman lähellä alkuperäistä vai sovitetaanko paremmin istuvaksi omalle kielelle ja kulttuurille?

Ben: Suurin ongelma on se, kun käännöksissä mennään täysin metsään. Punasilmä? Akakabootto? Ja taisi sieltä Ketsuppikin löytyä.

Akame: Muistetaan kuitenkin, että suomalainen käännös perustui ruotsalaiseen käännökseen, ei alkuperäiseen materiaalin. Eli jos Ruotsinmaalla on mokattu, niin aika hankala sitä olisi ollut jälkeenpäin korjata.

–––––––––––

Ben: Taivas oli täynnä tähtiä, ja jokainen tähti oli räjähtävä avaruusalus. Ja sitten Hopeanuoli lenteli siellä tähdenlentona.

Hopeanuoli: En muista tuollaista kohtaa mangasta enkä animesta, Ben.

Ben: Sanoinko jotain? Välillä tuntuu kuin joku laittaisi sanoja suuhuni. Se myrkky taisi tehdä selvää jälkeä hermostostani.

Takahashi: Tuosta tähdenlennosta tulikin mieleeni, että pahat kielet ovat puhuneet käyttämäni tähdenlento-allegorian olevan kliseinen. Mitä mieltä olette asiasta?

Akame: Tähdenlennolla on Hopeanuolessa sentään symbolinen merkitys – sisältyyhän se sarjan nimeenkin ja toimii pääsankarin vertauskuvana. Muista sarjoista en sitten tiedäkään.

Hopeanuoli: Kyllä niitä tähdelentoja lentelee aina siellä missä tähtitaivas on esillä, oli sarja mikä hyvänsä. Katsokaa vaikka Muumilaakson tarinoiden japanilaisen version lopputekstejä. Mikäs se siellä lopuksi lentääkään?

Takahashi: Eli päätelmämme on...?

Hopeanuoli: Että tähdenlento sopii minulle ja muut saavat mennä itseensä.

Akame: Samaa mieltä, vaikka olisi tuon voinut vähän kauniimminkin ilmaista...

–––––––––––

Carl Barks: Terve!

Takahashi: Ah, Amerikan kollegani. Sinulla ja minulla on yllättävän paljon yhteistä, eikös vaan?

Carl Barks: Veit sanat nokastani. Meidän eläinsarjakuvien tekijöiden on pidettävä yhtä. Ehkä jonakin kauniina päivänä työmme saavat vihdoin ansaitsemaansa arvostusta. Mutta sitä ennen meidän on tehtävä rutkasti työtä.

Takahashi:  Niin, Barks-sensei, mehän olemme molemmat samalla alalla, ja kun lisäksi miettii, kuinka suosiomme on jakautunut maailmalla, niin onhan siinäkin jotain perin tuttua.

Carl Barks: Arvatenkin viittaat suosioomme Suomessa? Niin, eikö olekin hauska juttu, miten teoksemme ovat iskostuneet tuon pohjoisen maan asukkeihin jo useiden sukupolvien ajan, mutta kotimaassamme olemme lähinnä pikkutekijöitä. Urani loppupuolella minuun kohdistuneet vähäisetkin julkisuuden valokeilat Disney onnistui aina nappaamaan itselleen.

Takahashi: Veit sanat kuonostani. Millainen kuva sinulle muuten jäi Suomesta silloin, kun visiteerasit siellä vuonna 1994?

Carl Barks: Tuota... Kävin kyllä silloin Suomessa, vietin jopa muutaman päivän siellä, mutta en muista, että minulle olisi tehty ruumiintarkastusta.

Takahashi: En tiennytkään, että osaat noin hyvin ruotsia.

Carl Barks: Kiitos. En muuten tiennyt minäkään, mutta kai sieltä Ruotsin vierailultani sitten jäi jotain mieleeni. Sinäkin varmasti kävit Suomen länsinaapurissa?

Takahashi: No, itse asiassa...

Carl Barks: Ja Norjassa ja Tanskassa ja Ranskassa. Ja ne Italian aurinkorannat, ai että!

Takahashi: Äh...

Carl Barks: Tapasin siellä muuten paikallisen kollegani, Scarpan. Siinäpä mukava veikkonen ja ikäisekseen tosi ahkera ja...

Takahashi: Mukava kuulla, mutta entä jos palattaisiin kuitenkin alkuperäiseen aiheeseen, eli Euroopan turneesi kohokohtaan, Suomeen? Siitä minullakin on rutkasti kokemusta.

Carl Barks: Niin, sinähän olet käynyt siellä pariinkin otteeseen. Muista kuitenkin, että laatu korvaa määrän.

Takahashi: Mitä oikein tarkoitat?

Carl Barks: Vaikka visiittini jäikin ainutkertaiseksi, niin oli se sentään suuri suksee. Varmasti yksi vuosisadan merkittävimmistä kulttuurihistoriallisista tapahtumista.

Takahashi: Kyllä minunkin vierailuni oli aika iso numero...

Carl Barks: Tuskinpa sentään pääsit tapaamaan Helsingin ylipormestaria?

Takahashi: En, mutta minullepa oli järjestetty limusiinikuljetus.

Carl Barks: Mutta sinäpä et illastanut kuohukerman kanssa!

Takahashi: Mutta minäpä sain nähdä musikaalin omasta työstäni! Vieläpä kahteen kertaan!

Carl Barks: Minun teoksistani pidettiin huutokauppa Lastenklinikan hyväksi!

Takahashi: Ja minun kunniakseni järjestettiin arpajaiset kodittomien koirien avuksi!

Carl Barks: Sinusta oli vain pieni maininta jossain Hesarin kulttuuriliitteen alakulmassa, mutta minuapa seurasivat kaikki tiedotusvälineet! Voitin!

Takahashi: Vuh!

Carl Barks: Kääk!

Hopeanuoli: Lapset, lapset. Riita poikki ja kevytmargariinia väliin. Kuten herra Barks sanoi, teidän on pidettävä yhtä, eikös juu?

Takahashi: Koiran suusta kuulee karvaan totuuden. Paiskataanko tassua?

Carl Barks: Paiskataan vain räpylää. Pakko tosin myöntää, että tuo äskeinen teki kyllä gutaa...

––––––––––––

~VÄLIAIKA ~

––––––––––––

Takahashi: Nyt kun jääkaapit ja ruokakupit on tyhjennetty, niin on hyvä jatkaa mallikasta keskusteluamme. Akakabuto joutui valitettavasti lähtemään iskelmäkiertuelleen, mutta seuraamme on liittynyt Daisuke ja Kamakiri.

Daisuke: Päivää.

Kamakiri: -vää.

Takahashi: Viikko sitten pitämässämme suosiomittauksessa Riki äänestettiin (jälleen kerran) ykkössijalle, ja Kamakiri kaikkein... no, ei-niin-suosituksi hahmoksi.

Weed: Riki-hiki! Riki-hiki!

Kamakiri: Elämäni on munakokkelia! Miksi tämä menee aina näin?!

Hopeanuoli: Yksinkertaista, rakas Kamakiri: olet ruma.

Kamakiri: Pelkästään tämänkö takia kutsuitte minut tänne? Haukuttavaksi?! En voi uskoa, että arvostelemme vieläkin toisiamme ainoastaan ulkoisten ominaisuuksien perusteella. Sisäinen kauneus se on mikä ratkaisee!

Hopeanuoli: Olen varma, että jokaisen irlanninsusikoiran sisällä sykkii kultainen sydän. Mutta vanhat ennakkoluulot ovat juurtuneet syvälle. Sinun on tehtävä lujasti töitä, jotta saat ne kitkettyä pois.

Carl Barks: Tosi kuin vesi!

Moss: Paarma on kova epeli?

–––––––––––

Takahashi: Mitä mieltä olette Hopeanuolen lukijakunnasta ja faneista?

Daisuke: Tuosta tulikin mieleeni, kun eräs kaverini eräänä aurinkoisena torstaiaamuna päätti, että minäpäs nyt sitten lopetan tämän Hopeanuoli-fanitukseni, myyn kaikki mangat, animet ja oheiskamani, poistan vaivalla tehdyt kotisivuni ja unohdan koko jutun. Herää kysymys, että oliko kaverini todellinen fani alun perinkään.

Ben: Minusta koko "fani" on jotenkin epämääräinen käsite. Tulee aina mieleen se Kingin kirja. Hrr...

Akame: En pidä itseäni minkään asian fanina. Pidän tietenkin tietyistä asioista, mutta "fanitukseni" niitä kohtaan ilmenee eri tavalla. Se ei ole mitään lyhytikäistä, kirkuvaa muotifanitusta, vaan syvällisempää kunnioitusta, joka voi kestää läpi elämän.

Takahashi: Tähän aiheeseen liittyen minua on vaivannut eräs asia jo vuosikymmenien ajan: Hopeanuolen realistinen, ihmispainotteinen alku ei kelvannut lukijoille, Hopeanuolen keskiosan fantasiamaisempi ja shounen-perinteitä noudattava, mutta silti maanläheinen ja tasapainotteleva tyyli ei kelvannut lukijoille, ja Hopeanuolen susiosan lähes tyylipuhdas shounen-mättö ei kelvannut lukijoille. Pienen pieni kysymys: mitä 80-luvun ihmiset oikein tahtoivat?!

Goku: Lohikäärmekuulia!

Herra ja Rouva Virtanen: Uuno Turhapuroja!

Carl Barks: Tyttökultia! Tiedättehän sen jakson, jossa Blanche, Dorothy ja Rose pukeutuvat linnuiksi ja...

Takahashi: Kiitos, esimerkkejä tuli jo riittävästi. Siltikin, oli Hopeanuoli chic tai ei, minä epäilen, että mangateollisuutta ympäröi jonkinlainen salaliitto.

Moss: Väärin. Kalahiihdon MM-kisat pidetään vasta ensi viikolla.

Takahashi: Tuntuu kuin tietyistä sarjoista tehtäisiin tarkoituksella menestyviä, samalla kun toiset saavat piirtää hauvasarjiksia koko loppuelämän.

Hopeanuoli: Mitä? Etkö enää pidä meistä?

Takahashi: Tietenkin pidän. Mitä suurimmalla hartaudella ja rakkaudella. Ainakin useimmiten.

–––––––––––

Takahashi: Seuraavaksi mielipiteitänne susisaagasta. Toimiva jatke Akakabuto-saagalle vai irrallinen kummajainen?

Akame: Kuten muistamme, koko susisaaga pysyi vuosien ajan suurena ja salaperäisenä mysteerinä. Kun saaga sitten käännettiin suomeksi, niin vastaanotto oli varsin kirjavaa. Suurinta kritiikkiä saivat saagan fantasiamainen luonne taikavoimineen, hätäinen juonenkuljetus ja yleinen irrallisuus aikaisemmista tapahtumista. Loppuiko Takahashilta (g)inspiraatio?

Ben: Mutta eihän susisaaga edes ollut Takahashin ajatus, vaan kustantajien. Siinä suhteessa Takahashi ylitti itsensä, varsinkin kun ajattelee, kuinka lyhyessä ajassa koko saaga piti luoda ja piirtää.

Hopeanuoli: Haluaisin ottaa kantaa tuohon fantasiamaisuuteen. Minusta susisaagassa ei ole kyseessä perinteinen fantasia-lajityypin loitsinta ja muut taikatemput, vaan lähinnä luonnonvoimien hallinta.

Daisuke: Totta haastat. Esimerkiksi 11-tasoinen Dungeons & Dragons -velhoni osaa loitsia päälleen taikapanssarin, lumota ja sokeuttaa vastustajansa ja lopuksi käristää tämän tulipallotaiallaan. Enpä muista susien tehneen vastaavia taikatemppuja. Onkos täällä muuten Magic: The Gatheringin pelaajia?

Ben: Tuohan on suorastaan nerokasta. Japanissa sudet kuvataan usein myyttisinä olentoina, kuten myös tässäkin tapauksessa. Lisäksi tuo luonnonvoimien käyttö sopii Hopeanuolen maanläheiseen luonteeseen.

Hopeanuoli: Lisäksi saagassa nähtävä lohikäärme kuvataan vain susien mytologiaa pohjustavassa tarinassa, eikä taistelu sitä vastaan tapahdu todellisuudessa. Tulee mieleen Ruohometsän kansan alussa kuvattu luomiskertomus. Mielestäni tällaisten mytologiatarinoiden kertominen on varsin kätevä tapa ujuttaa pieniä fantasiaelementtejä "realistisiin" tarinoihin.

Ben: Ovela mies tuo Barks.

Takahashi: Tarkoitat kai minua?

Ben: Niinhän juuri sanoin.

–––––––––––

Takahashi: Seuraavaksi on vuorossa Weed-anime...

Weed: Jes!

Takahashi: ...mutta tätä keskustelua edeltäneessä kyselyssä enemmistö äänesti aiheen ohitusta.

Weed: Mit...

–––––––––––

Takahashi: Seuraavaksi puheenvuoron saa toinen suuri amerikkalainen eläinsarjojen tekijä, Don Bluth!

Hopeanuoli: ...

Ben: ...

Akame: ...

Moss: Unohdin... siis jätin klasit kotiin aivan tarkoituksella, mutta voisin laittaa vaikka tekohampaani pantiksi, ettei tuossa istu ketään.

Hopeanuoli: Ben, muistithan lähettää sen kutsukirjeen? Sen, jonka jätin koppisi luo?

Ben: En syönyt sitä!

Takahashi: No, vaikka sensei ei olekaan paikalla, niin voimme silti keskustella hänen tuotoksistaan. Kyseessähän ovat siis NIMH, Maa aikojen alussa, ja Kaikenkarvainen Charlie.

Hopeanuoli: Niin, tuossahan on lueteltu oikeastaan kaikki vakavasti otettavat amerikkalaiset eläinsarjat. Länsirintaman muut eläintuotokset löytyvätkin sitten Euroopasta: Ruohometsän kansa, Vuk, Ruttokoirat, Kaukametsän pakolaiset ja... siinä ne taisivat ollakin. Viimeksi mainittu julkaistiin 30 vuotta sitten, joten kylläpä eläinanimaatioilla menee lujaa...

Ben: Ja jos rajataan koirasarjoihin, niin jäljelle jäävät Ruttokoirat ja Charlie. Ruttokoirien vakavuudesta kaikki varmasti ovat samaa mieltä, ja Charlie kulmakarvakoiristaan huolimatta loistaa omaperäisyydellään ja kypsällä aihepiirillään.

Weed: Entäs Disneyn leffat?

Hopeanuoli: Hahahahahahahahahaha!

Ben: Hahahahahahahahahaha!

Akame: Hahahahahahahahahaha!

Daisuke: Hopeanuoli ninjakoirineenkin kuvaa luontoa todentuntuisemmin kuin Disneyn viattomat, söpöhöpöt luontokappaleet.

Hopeanuoli: Vaan miksi asiantila on näin? Miksi eläimet eivät kelpaa suurelle yleisölle? Ja näillä eläinhahmoilla en tarkoita kaksijalkaisia, antropomorfisia ihmiselämiä, vaan oikeita nelijalkaisia, joiden eleissä on pyritty edes jonkinasteiseen realismiin.

Ben: Koska kaikki eläintarinat on rinnastettu lastenviihteeksi joskus 50-luvulta alkaen.

Hopeanuoli: Mutta eläintarinat OVAT sopivia aikuisille, koska niiden avulla on mahdollista toteuttaa ties mitä allegorioita ja vertauskuvia riskaabeleistakin aiheista. Ovathan nuo aikaisemmin mainitut "lastensarjatkin" jo todella tiukkaa tavaraa. Kaikissa näissä luonto on kuvattu todenmukaisesti, ja asiat näytetään niin kuin ne ovat, olivat ne miten julmia tahansa.

Akame: Onhan luonto itsessään jo niin ristiriitainen olemus: elämä ja kuolema, onnellisuus ja surkeus, hellyys ja julmuus, rakkaus ja viha...

Weed: Luonto on maailman suurin perhereikä.

Hopeanuoli: Weed! Noilla puheilla saat Seikkailumetsän Rosvo-Rontin perääsi!

Weed: Ei! Ei Rosvo-Ronttia!

Ben: Hopeanuoli, luit Weedin kommentin väärin. Hän ei kiroillut, vaan käytti jotakin onnetonta sensuurinvastiketta.

Hopeanuoli: No niinpäs näytti käyttävän. Anteeksi vain, poikani.

Weed: Myöhäistä! Traumat tuli jo!

–––––––––––

Daisuke: Huomasitteko, että Rivikoira No. 574 ei ole puhunut eikä pukahtanut vielä yhtään mitään?

Takahashi: Olet oikeassa. Korjataan asia saman tien. Rivikoira-san, millaista on olla rivikoira? Tunnetteko olevanne yksilö vai pelkkää tykinruokaa?

Rivikoira No. 574: ...

Takahashi: Kokeillaan jotain muuta: pitäisikö minun esittää luppakorvia enemmän sankareina? Suosinko mielestänne liikaa pystykorvia?

Rivikoira No. 574: ...

Hopeanuoli: Rivikoira No. 574 taitaa olla niitä, jotka antavat muiden ajatella puolestaan.

Rivikoira No. 574: ...

Hopeanuoli: Annan näytteen: minusta Tommy Wiseaun The Room on huippuelokuva. Mitä mieltä sinä olet, Rivikoira No. 574?

Rivikoira No. 574: Minusta se on myös huippuelokuva.

Akame: Surullinen tapaus.

–––––––––––

Takahashi: Seuraavaksi käsittelemme paria fanikysymystä. Tässä ensimmäinen: miksi Hopeanuoli ei ole realistinen?

Hopeanuoli: Voi hellanlettas! Jonkun mielikuvitus on jälleen kerran kuivunut rusinaksi.

Ben: Jos haluaisin katsoa realistista eläinsarjaa, katsoisin luontodokumenttia. Kai karhunkaadostakin joku sellaisen on varmaan tehnyt.

Akame: Tai vaikkapa Antarcticaa. Varsinainen koirien selvitymiskamppailu. Eikös sen koiravaljakon johtajan nimi muuten ollut Riki?

Daisuke: Se, jonka mielestä Hopeanuolen väkivalta olisi yliampuvaa ja sarjan ominaispiirre, ei ole tainnut eläissään nähnyt ainuttakaan toista shounen-sarjaa. Verratkaa vaikkapa Hokuto no Keniin, jossa yksi nyrkinisku saa hulkinkokoisen miehen räjähtämään kappaleiksi. Siihen ja muihin shounen-sarjoihin Hopeanuoli ON realistinen. Tai ainakin maanläheisempi.

Ben: Ja muistakaa GNG:n alku! Vakaa kivijalka antaa uskottavammat puitteet vähän tujummallekin tavaralle. Miettikää, jos puissa hyppeleviä ninjakoiria olisi näytetty jo ensimmäisessä osassa. SITTEN sarjaa olisikin ollut vaikeampi sulattaa. Tunnette kai Ken Perlinin ja Ernest Adamsin lain uskottavuusbudjetista?

Akame: En ole koskaan kuullutkaan. Valista meitä tietämykselläsi.

Ben: "Tarina voi sisältää ainoastaan niin paljon epäuskottavuustekijöitä kuin sen uskottavuusbudjetti pystyy kattamaan. Muuten immersio murtuu."

Akame: Ja minä kun luulin tietäväni kaiken. Joka päivä sitä vain oppii uutta.

Ben: Sitä paitsi realismi ja uskottavuus ovat eri asioita, ja minä ainakin arvostan uskottavuutta enemmän. Niiden ero on helppo muistaa näin: mikään fantasiamaailma ei voi olla koskaan realistinen, mutta kaikki fantasiamaailmat voivat olla täysin uskottavia.

Hopeanuoli: Mitä edes on realistinen fantasia? Kuulostaa jotenkin ristiriitaiselta.

Weed: Fantasia on luusereille!

Hopeanuoli: Eih! Sinäkin, poikani. Ja minä kun niin yritin kasvattaa sinusta seuraavaa Einstein–Dali–Tolkienia.

Ben: Vika on kasvattajassa, kuten aina. Olisit viettänyt enemmän aikaa poikasi kanssa kuin vain sen... noh, olemattomuuden.

Daisuke: Mutta entä jos sarja ottaa kuitenkin itsensä vakavasti? Muistatte kai Paul Verhoevenin RoboCopin?

Weed: Ai kuka?

Daisuke: Siinä elokuvassa oli jo nimestä alkaen kaikki katastrofin ainekset koossa, mutta ohjaaja Paul Verhoeven otti aiheen vakavasti, ja tuloksena onkin varsin synkkä ja vakavamielinen elokuva, joka on toimintapläjäykseksi jopa varsin puhutteleva.

Akame: Mielenkiintoinen ajatus. GNG:n anime-versiohan on lähes äärivakava.

Ben: Pyrkimys realistisempaan animaatioon voidaankin nähdä jopa animaation väärinkäyttönä. Siinä animaatiosta tulee ”pelkkä” tekniikka, jolla esitetään kertomuksia, jotka voitaisiin yhtä hyvin esittää monilla muillakin tavoilla, esimerkiksi teatterin näyttämöllä. Esitänkin harkittavaksi seuraavaa: Animaatiolla ei ole paljoa tekemistä todellisuuden kanssa, eikä sen ole tarkoituskaan. Sellaista tuotantoa on ollut tapana nimittää taiteeksi, koska taiteen eräs tunnusmerkki on, että se pikemmin luo oman todellisuutensa kuin jäljittelee olemassaolevaa.

Tekno-Kekko: Kopioit sitten kivasti minun tekstiäni.

Ben: Pahus, kiinni jäin!

–––––––––––

Takahashi: Mitä mieltä olette Hopeanuolen tyylimuutoksesta ihmispainoitteisen alkuosan ja koirapainoitteisen loppuosan välillä?

Akame: Se, miksi sarjan tyyli muuttuu tuossa kohdassa, on aivan loogista. Kyseessähän on näkökulman vaihdos ihmisistä koiriin. Koirien näkökulmasta asiat näyttävät lennokkaammilta kuin ne todellisuudessa ovat.

Hopeanuoli: Mitä?! Väitätkö, että Battouga, ninjakoirien puissa loikkimiset ja muut ovat vain omaa mielikuvitustani?

Akame: Ei suoranaisesti. Kaikki asiat kyllä tapahtuvat oikeasti, mutta kuten äsken sanoin, ihmisten näkökulmasta vähemmän lennokkaasti. Todellisuudessa tapat Akakabuton, mutta et Battougalla, vaan "normaalisti" puremalla ja viiltämällä.

Hopeanuoli: Mut... mut... mutta entäs sitten se rotkokohtaus? Se, jossa todistin rohkeuteni hyppäämällä pohjattoman rotkon yli?

Akame: Se "pohjaton rotko" on todellisuudessa pieni hiusmurtuma, jonka yli ihmistaaperokin pystyisi helposti astumaan.

Hopeanuoli: E-e-e-entä se tuulenvire, joka kannatti minua?

Akame: Murtuman pohjalla asuneen haukanpoikasen köhän tulosta.

Hopeanuoli: Hulluutta! Missään ei ole mitään järkeä! Voin tuntea, kuinka maailmankuvani tuhoutuuuuuuuuuu.

Ben: Hetkinen, onhan joukossamme ihmishahmo sarjasta: Daisuke! Mitä mieltä olet? Onko Akame oikeassa?

Daisuke: En... en ole oikeastaan varma.

Ben: Miten niin et ole varma? Käyttäydymmekö kuin oikeat koirat vai emme?

Daisuke: Katsos, kun olen lukenut niin paljon GNG-mangaa, että en osaa enää erottaa sitä todellisuudesta. Kaikki on ikään kuin muusautunut samaksi mömmöksi.

Akame: Miten tyhjentävä vastaus. Enpä olisi paremmin osannut pukea sitä sanoiksi.

Hopea Nuoli-2: Terve kaverit! Kävin läpi maailmankuvani muutoksen, ja olen täysin uudistunut. Nyt ymmärrän kaiken. Enkös olekin mahtava?

Akame: Kuulostat aivan vale-isältäsi.

Ben: Terve tuloa takaisin. Vai kirjoitetaanko se tervetuloa? En koskaan sitten muista.

–––––––––––

Takahashi: Tässä on toinen fanikysymys, eli onko Oliver ja Olivia -elokuvasta olemassa suomalaista videojulkaisua? Niin, ja kiroillaanko suomalaisessa versiossa ihan oikeasti?

Hopea Nuoli-2: Fanien kysymykset sitten vaikeutuvat vuosi vuodelta. Voisi jopa kuvitella, ettei tällä ole mitään tekemistä sarjamme kanssa.

Goku: Taidat itse vain tulla vuosi vuodelta vanhemmaksi. Tuohonhan osaa jokainen vastata.

Hopea Nuoli-2: No mikä se vastaus sitten on?

Goku: Hei! Huolehdi vain omista faneistasi ja heidän kysymyksistään!

Takahashi: Osaako kukaan siis vastata tähän?

Elli Kultturelli: Ei oo, ei tuu.

Takahashi: Tuota... Kiitos ytimekkäästä vastauksesta, kuka sitten lienetkin.

–––––––––––

Ben: Olettekos koskaan huomanneet, kuinka paljon hyviä animaatioita valmistui vuonna 1986? GNG:n lisäksi mieleen tulee heti Raymond "Lumiukko" Briggsin When the Wind Blows. Todella puhutteleva ja synkkä teos. Uskaltaisin jopa sanoa, että se David Bowien laulu siihen elokuvaan kilpailee GNG:n tunnarin kanssa vuoden '86 parhaasta animaatiotunnarista.

Akame: Studio Ghiblin Laputa on mielestäni aliarvostettu. Todella tunnelmallinen ja tiivis pakkaus, vaikka onkin Miyazakin tuotannoksi varsin mustavalkoinen. Ja siinäkin on muuten todella kaunis teemamusiikki.

Hopea Nuoli-2: Niin, ja Disney-suosikkini, Basil Hiiri! Kunnon menoa ilman mitään turhia musikaalinumeroita. Ja Ratigan on kyllä kova pahis!

Moss: On niitä basilleja joka paikassa. Sille vain ei voi mitään.

Optimus Prime: Ja se Toein Transformers-elokuva! Miljoona kertaa parempi kuin ne myöhemmät Michael Bay -sekoilut.

Ben: Oli se 1986 vain kova animaatiovuosi.

Hopea Nuoli-2: Niin oli. Huokaus.

Akame: Huokaus.

Daisuke: Huokaus.

Optimus Prime: Huokaus.

Moss: 1940 oli parempi.

Hopea Nuoli-2: Moss, mielipidettäsi ei kysytty.

–––––––––––

Takahashi: Tähän loppuun minulla on kunnia kertoa teille suuri ilosanoma: GNG julkaistaan englanniksi!

Moss: Onnea! Tuliko poika vai tyttö?

Hopea Nuoli-2: Hienoa! Mistä pokkareita voi sitten ostaa?

Takahashi: Manga julkaistaan eräällä verkkosivustolla, jossa sitä voi lukea online-muodossa kuukausimaksulla.

Hopea Nuoli-2: A...-haa. Tuota... miten... hienoa?

Daisuke: Kysymyksen poikalainen: kuinka helposti mangaa harrastamaton henkilö voi löytää sen? Kun muistellaan sitä, miten sarja tuli alun perin Suomeen, niin...

Takahashi: Kas, miten tuo kello käykään! Päätämme keskustelun yhteislauluun, kappaleena Matti Puurtisen Koiran sieraimin.

Hopea Nuoli-2: Että mikä?

Takahashi: Kaikki mukaan!

Kun haistaa maailmaa koiran sieraimin,

niin aistia voi sen kauneuden.

Niin viaton, kun tuoksu on,

voi löytää sateella,

ydinluun.

Sniper: Hei! Miksi minua ei kutsuttu mukaan?! Olisin kertonut, kuinka liityin Rikin laumaan ja kuinka pääsin ales puusta ja...

Takahashi: Ensi kerralla sitten (jota ei muuten koskaan tule).

Hopea Nuoli-2: Kova tuo dobermannin osa.

LOPPU