Tässä muutama sananen omista mielipiteistäni sarjaa koskien. Aloitan Ginga: Nagareboshi Ginistä, tuosta Martti Kitusen suosikkimangasta:
Joku joskus jossakin kirjoitti, että GNG on huojuva kokonaisuus, joka hädin tuskin pysyy pystyssä. Minun vastaukseni tähän on, että se kuitenkin pysyy pystyssä, ja sehän on tärkeintä, vai? Sitä paitsi tunnen monia muita huojuvia torneja, jotka minä ja moni muu on luokitellut jopa mestariteoksiksi. Syy tähän on, että ne sekä GNG ovat liian ainutlaatuisia ollakseen keskinkertaisia. Mitä enemmän olen perehtynyt viihdeteollisuuteen ja sen liukuhihnamaiseen olemukseen, sitä enemmän olen alkanut arvostaa omaperäisyyttä ja kokeilunhalua, vaikka toteutus ei olisikaan aivan onnistunutta. Esimerkiksi GNG:n näkökulmanvaihdos ihmisistä koiriin ei välttämättä ole toteutettu erityisen sulavasti, mutta se kuitenkin antaa sarjalla vahvan ominaispiirteen ja erottaa sen muista eläinsarjakuvista/animaatioista, joissa tietääkseni mitään vastaavaa ei ole. Omaperäisyys on kuitenkin nopeasti hupeneva luonnonvara, joten kaikista vähänkin omaperäisyyttä sisältävistä teoksista tulisi pitää kynsin ja hampain kiinni.
Monet parhaimmista viihdeteoksista ovat alun perin ilmestyneet täysin tyhjästä. Niissä on uskallettu ottaa riskejä, ja niitä on saatu valmistella kaikessa rauhassa ilman päälle hönkivää fanikuntaa ja hyperbolan viljelyä. Näinhän oli aika lailla GNG:n suhteen, kun Takahashi ja Ginga eivät vielä olleet tunnettuja, ja kuten tällä foorumilla on pohdittu, Takahashi uskalsi ottaa tuolloin enemmän riskejä, esimerkiksi tapattamalla tärkeitä hahmoja. Samaten Takahashilla oli aikaa suunnitella Weediä kaikessa rauhassa, ja GNG:tä ja Weedin alkuosia pidetäänkin yleisesti Ginga-sarjan parhaimmistona. Sen jälkeen Takahashi on tehnyt Gingaa lähes tauotta yli 20 vuotta, joten ei mikään ihme, ettei uusia ideoita aina löydy tai laatu pysy tasaisena.
Minäkin kuulun niihin, joiden mielestä Takahashin piirtojälki oli parhaimmillaan GNG:n loppupuolella - oli Ginga-sarjojen myöhemmissä osissa paremmat ruutusommitelmat tahi ei. Jos itse Takahashi on kommentoinut piirtojälkensä virtaviivaistuvan vain sen vuoksi, että saisi piirrettyä nopeammin, niin mielestäni tämä aihe alkaa olla enemmän kuin pelkkä makuasia. Monen muunkin piirtäjän ensiteokset ovat piirtojäljeltään kevyestä kömpelyydestä huolimatta usein yksityiskohtaisempia ja huolellisempia kuin myöhemmät tuotokset, ja juuri tuo manga/sarjakuvateollisuuden nopeaa työskentelyä vaativa asenne saattaa olla selittävä tekijä tässä aina kyseenalaisessa muutoksessa.
Tässä välissä on hyvä nostaa eräs tärkeä aihe esiin, joka on suomimangojen julkaisutohinassa päässyt unohtumaan, nimittäin GNG-anime. Oli animen tarkoitus olla pelkkä mangaa mainostava oheistuote, se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että GNG-anime edustaa laadukasta eläinanimaatiota, josta - kuten hyvin tiedämme - ei ole markkinoilla ylitarjontaa. Omien standardieni mukaan tuorein vähäänkään realismiin nojaava eläinanimaatio on Kaukametsän pakolaiset vuosilta 1992-1995, eli ei aivan eilispäivältä. Eläinanimaatiot ovat vielä pahemmassa alennustilassa kuin sarjakuvat: internetistä sentään löytyy eläinsarjakuvia aikuisempaankin makuun - liiaksikin asti. Varsinkin koiraeläinsarjakuvien aiheet ja juonet tuppaavat olemaan erittäin samanlaisia. Suuressa animemaailmassa GNG sen sijaan on shounen-elementeistään huolimatta varsinainen yksineläjä, vailla minkäänlaista hyvää vertailukohdetta. Ja mikään huono asiahan tämä ei ole!
Ginga-sarjat yleisesti luokitellaan eläinsarjakuvaksi, ja yleinen mielipide tuntuu olevan, että animaatiot ja varsinkin eläintarinat rinnastetaan lapsuuteen, eivätkä ne kuulu aikuisille. Niinpä niin: aikuistuessa animaatiot vaihtuvat saippuasarjojen äärirealistisiin ihmissuhdedraamoihin; sarjakuvat kioskikirjallisuuden sanoihin syviin. Tällä piikittelyllä tietenkin tarkoitan, että monet "aikuisten jutuista" ovat loppujen lopuksi aivan yhtä vähäpätöisiä - kukaan vain ei kehtaa myöntää sitä.
Mielestäni eläinhahmojen käyttö nimenomaan on aikuismaista, sillä niiden avulla voi harrastaa vaikka minkälaista symboliikka- ja allegoriataitelua, jota lapset eivät välttämättä ymmärtäisi. Näinhän on esimerkiksi faabeleissa, joista moni on tarkoitettu myös aikuisille (Eläinten vallankumous, Maija Mehiläinen). Eläintarinoilla voi myös käsitellä arkoja aiheita, jotka ihmishahmoilla voisi johtaa kaikenlaisiin vaikeuksiin. Onhan tätä havaittavissa jo Gingassakin, kuten vaikkapa Miten Takahashi eroaa muista mangakoista -keskustelussa on pohdittu, miten Takahashi uskaltaa piirtää ja kertoa asioista, missä muut mangakat alkaisivat jo epäröidä.
Sitten Takashin suosiosta ja näkyvyydestä Suomessa. Takahashin medianäkyvyys Suomessa on ollut ikävän epätasaista: Hopeanuolen suomennoksen ilmestyessä Takahashista oli juttua lähes ylisyötöllä, mutta sen jälkeen mangajulkaisut ovat olleet lähes ainoa muistutus Takahashista. Toisaalta tuolloinkin suuri osa artikkeleista oli erilaisissa animea/mangaa käsittelevissä lehdissä, mikä todennäköisesti rajoitti Takahashin näkyvyyttä. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta tuntuu siltä, että manga ja anime ovat Suomessa edelleen vähän oma maailmansa, irrallaan muusta sarjakuva- ja animaatiokulttuurista. Jos Ginga/GNG todellakin on "sukupolvien kokemus" kuten useissa artikkeleissa on kuvattu, niin Takahashilla on kyllä vielä pitkä matka vaikkapa Carl Barksin tasolle tunnettavuudessa Suomessa, jonka saavutukset ovat kuitenkin olleet samankaltaiset.
Tähän loppuun vielä Gingan suosion nykyisestä "kriisistä". Mielestäni Gingan suosion kannalta kriittisintä aikaa oli kuitenkin 90-luku. Jos Moonin Hopeanuoli-sivusto oli ensimmäinen koko Suomen kattava Ginga-yhteisö (2001), niin sen ja Hopeanuolen ensimmäisen julkaisun (1989) välillä oli aikaa 12 vuotta. Tuo aika on edelleen pitempi kuin GNG-mangan suomijulkaisusta tähän päivään. Jos Gingan suosio tuntuu nyt olevan jonkinasteisessa kriisissä, niin miten Ginga sitten selvisi nuo 12 vuotta? Miten neljä kasettia jossakin kirjastojen ja Anttilan lastenosaston videohyllyllä onnistuivat pysymään pinnalla yli vuosikymmenen? 12 vuotta on lapsuus- ja nuoruusvuosissa pitkä aika, johon mahtuu ainakin 2-3 sukupolvea. Tuossa ajassa ja sukupolvien vaihdossa Ginga olisi helposti voinut unohtua, kuten monen muun hyvän animekasetin kanssa kävi (Chocchan's Story, Helen Keller). Mielestäni tämä on Suomen Ginga-historian ehkäpä suurin saavutus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti