Vastaus Naralle – ja kaikille muillekin

Hei taas,

Muutama kuukausi sitten kirjoittelin tänne lievän turhautumisen vallassa siitä, miksi kirjoitukseni eivät saa palautetta ja miten viestintä kokonaisuudessaan on niin vaimeaa. Ennustukseni piti paikkansa, eli tässäkin tapauksessa vuorovaikutus jäi ainoan lukijani varaan. On siis tullut aika panna seuraava vaihde silmään, ja uuden kysymyksen sijasta vastaankin teille kaikille, mitä itse luulen tässä kaikessa oikein olevan takana.

Miksi palautteen saaminen nykyisin on niin vaikeaa? Yksi hyvä syy on se, että viimeisen kymmenen kahdenkymmenen vuoden aikana jokainen kauppa, palvelu, verkkosivu, sovellus, käymälä ja liikenneväline on ryhtynyt kilpailemaan tällä saralla oikein urakalla. Ei riitä, että jokaisesta napin painalluksesta on annettava arvosana, mutta että siitä vielä toistetaan tekstiviesti- ja sähköpostimuodossa. Ja klassikkona palautteen antamisesta pitää antaa palautetta. Lienevätkö ajat niin hankalat, että jokaisen itsetunto on nollassa?

Mutta jos unohdetaan kasvottomat yritykset ja palvelut ja keskitytään yksilötasolle. Ainakin akateemisessa maailmassa palautteen antamista pidetään yksinkertaisesti kohteliaisuutena ja palautteen antajan tehtävää yhteisponnistuksena palautteen pyytäjän kanssa tukemalla ja kehittämällä tätä ja tämän aikaansaannosta. Hyvänä esimerkkinä kilpatanssiharrastuksessani tapana on aina antaa palautetta sekä siitä missä onnistui että siitä missä on parannettavaa. Ainoastaan palautteella voi oppia virheistä ja siten kehittyä. Voi olla, että "oikeassa maailmassa" palaute on erinomainen syy lähinnä ivaan, mutta tämä asenne on muutettavissa.

Onko palautteen antamisen vaikeuden takana sittenkin sen vaatiman työn taakka? Vuosi vuodelta kirjoittamiseen suhtaudutaan yhä kielteisemmin, joten onko loppupäätelmä yksinkertaisesti se, ettei kukaan enää jaksa kirjoittaa palautetta? Tosin kirjoittamisen ohella myös mielenkiinto lukemista kohtaan on vähentynyt, eli onko niin, ettei mistään kirjoitetusta tekstistä kannata odottaa vastakaikua koska kukaan ei edes jaksa lukea sitä? Eikö nykyään omia ajatuksia voi tuoda esille muuten kuin audiovisuaalisesti? Miten käy kaikille niille ihmisille, jotka eivät pysty ilmaisemaan itseään kyseisellä tavalla? Koko elämäni läpi ala-asteelta professoriasteelle minulle on hoettu, että minulla on loistava tulevaisuus kirjoittamisen saralla, joten tämä jankutus kirjoittamisen ja lukemisen kuolemisesta sattuu pahasti.

Ehkä kirjoittaminen sinällään ei tee kuolemaa, vaan uhanalaisina ovat sen sijaan pitkät tekstit joiden tekoon ja lukemiseen on panostettava ja sitouduttava. Tässä olisi paras pohtia sitä, miksi pitkiä tekstejä kirjoitetaan. Viestinnän tärkeinhän tavoite on se, että viesti menee perille. Tekstien pituutta ei tietenkään tulisi pitää itseisarvona, ja jos pystyy ilmaisemaan asiansa lyhyesti ja selkeästi niin hyvä. Mutta jos asian ilmaiseminen mahdollisimman tyhjentävästi vaatii tilaa, niin sitä pitäisi sille myös suoda eikä keinotekoisesti pakottaa lyhyeksi. Pitkä jaarittelukin on parempi vaihtoehto kuin lyhyt, kryptinen tynkä, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin tarjoaa vastauksia ja pahimmillaan johtaa väärinkäsityksiin. Ja mikäpä leviäisikään nopeammin kuin oikein mehukas väärinkäsitys.

Miksi viestinnän ainoana kehityssuuntana pidetään nopeutta ja vaivattomuutta? Ihmisten välinen viestintä on tunnetusti vaikeaa, ellei välillä jopa mahdotonta. Miksi se sitten pitäisi tehdä mahdollisimman vähän ajattelua ja huolellisuutta vaativaksi? Asiaa ei auta se, että verkkojen kautta viestit välittyvät yhä useammille ja erilaisemmille ihmisille, ja ne (väitetysti) säilyvät kauemmin kaikkien nähtävillä. Ovatko kaikki ihmiset sitten luotu sujuvasanaisiksi chattailijoiksi? Ei ainakaan allekirjoittanut, jonka mielestä laatu on tärkeämpää kuin määrä ja oikeellisuus tärkeämpää kuin nopeus. Kadun edelleen sitä palautteenpyyntö-kirjoitustani, koska väsäsin sen kokoon liian nopeasti. Ja sekin on sentään vain "vanhanaikainen" blogiteksti.

Tällaisen kehityksen myötä lyhytjänteisyyden ja kärsimättömyyden yleistyminen ei tule yllätyksenä. Meno on muutenkin lipsumassa yhä löpsömpään suuntaan, kun rimaa lasketaan kaikissa mahdollisissa asioissa vaikka muutoksen pitäisi olla päinvastainen. Tätä nykyä edes väitöskirjan teko ei enää saa olla vaikeaa haastavaa ja aikaa vievää. Kuka pystyy uskottavasti väittämään, että tällaisen kehityksen lopputulos on positiivinen?

Palautteen lisäksi itseä voi kehittää ainoastaan haastamalla itseään, minkä itse voin todeta vaihdettuani lavatanssit kilpatanssiksi. Töitä on tehtävä aiempaa enemmän, mutta tulokset ovat myös aiempaa näyttävämpiä ja itseluottamusta enemmän kohottavia. Ongelmaksi koituu kanssaharrastajien puute, kun lavatanssikurssit kilpailevat mainostamalla itseään helppona ja kevyenä harrastuksena. Kilpatanssiseurojen ei kuitenkaan sovi mainostaa harrastustaan vastaavanlaisena. Ja hyvä niin, sillä helppous on tylsää.

Mitä mieltä olen sitten yhteisöllisestä mediasta? Kun aiemmin mainittujen vauhtisokeuden, pinnallisuuden, lyhytjänteisyyden ja löpsöyttämisen yhdistää visuaalisesti aliarvioivaan minimalismiin, kyseisten palvelujen ja nykyaikaisten verkkosivustojen levottomiin käyttöliittymiin, uusien alustojen ja niiden muodikkuuden oravanpyörään, hedelmäpelimäisen riippuvuuden tuottavaan pelillistämiseen sekä ajankäytölliseen mahdottomuuteen, mielipiteeni on tämä: alentavaa.

Sama mielipiteeni koskee myös kännyköitä. Jos haluan toimia sähköisesti, minulle riittää yksi toimiva tietokone makuuhuoneen nurkassa. Haluan tietotekniikan pysyvän renkinä, en isäntänä, joka imee jokaisen vapaan minuuttini.

Edellä mainitut asiat huomioiden kenellekään tuskin tulee yllätyksenä se, että viimeiset kymmenen vuotta eivät ole olleet minulle mitään herkullista aikaa. Lukiossa kirjoitin äidinkielen aineessa vastalauseeni yhteisöllisestä mediasta, ja jo yläasteella penkkirivit täynnä kaksinkerroin taipuneita kännykänrassaajia oli masennuttavaa. Vielä masentavampaa oli takaraivossa se ajatus, että juuri tätä tulevaisuus tulee olemaan eikä sille mitään voi tehdä, kehitystä kun on. Mutta nyt olen alkanut oivaltaa olevani väärässä. Muutos on varmaa, mutta kaikki, erityisesti muutos, on kyseenalaistettavissa.

Mutta miksi alkaa taistella näitä asioita vastaan nyt vuonna 2025, kun "yme" ja kännykät ovat arkipäivää? Juuri siksi, koska niistä on tullut liian itsestäänselvyyksiä. Se, ettei maailmasta ole kehittynyt paratiisia näiden vuosien aikana todistaa sen, etteivät ne ole mikään kehityksen huipentuma tai lopullinen ratkaisu ja että tilaa paremmille vaihtoehdoille on olemassa.

Joskus jopa vanhat vaihtoehdot voivat yllättää. Monta vuotta unelmoin omasta kotisivusta, mutta kiitos "ymen" luulin kotisivukulttuurin kuolleen. Pari vuotta sitten kuitenkin löysin Neocities-palvelun, jolla nimestään huolimatta ei ole mitään tekemistä nostalgian kanssa, vaan se täysin vakavissaan tavoittelee persoonallisen ja vapaan kotisivukulttuurin paluuta. Rohkeasti vanhanaikaisena palvelu ei tarjoa keppiä ja porkkanaa olemattomista saavutuksista eikä lupaa välittömiä tuloksia, vaan ainoana palkintona on oman käden jälki. Kaikkein uskomattominta on se, ettei kyseisen palvelun käyttöliittymää ole pilattu nykyisillä animaatiohärpäkkeillä ja muilla käyttäjiä aliarvioivilla ominaisuuksilla, toisin kuin vaikkapa Blogger, jota puolipakolla käytän viimeisenä yhteytenä Hopeanuoli-yhteisön jäseniin erään nimeltä mainitsemattoman foorumin kadottua varoittamatta maailmankartalta.

Kiitos aiemmin mainittujen kehityskulkujen, nykyinen netinkäyttöni on hyvin vähäistä. Jos johonkin haluan kuluttaa aikaani sähköisessä maailmassa, niin olkoon se sitten oman sivuston kyhääminen Neocitiesin avulla. Välillä itkettää se, olenko tosiaan yksin maailmassa ajatuksieni kanssa, mutta kyseisen palvelun miljoona uniikkia kotisivua antavat voimaa jatkaa päivä kerrallaan eteenpäin (sekä kilpatanssiharrastukseni. Ja kyllähän tämä akateeminen "urakin" menettelee, varsinkin kun kirjoitettavaa riittää niin että turtua uhkaa – pitää vain osata ottaa siitä kaikki ilo irti kun vielä voi.).

Tämän minä nyt sitten kuvittelisin olevan tässä kaikessa suurin piirtein takana. Tästä olisi kiva saada palautetta. Vaan osuuko ennustukseni jälleen kerran oikeaan?

-Zinclair