Vastaus Naralle – ja kaikille muillekin

Hei taas,

Muutama kuukausi sitten kirjoittelin tänne lievän turhautumisen vallassa siitä, miksi kirjoitukseni eivät saa palautetta ja miten viestintä kokonaisuudessaan on niin vaimeaa. Ennustukseni piti paikkansa, eli tässäkin tapauksessa vuorovaikutus jäi ainoan lukijani varaan. On siis tullut aika panna seuraava vaihde silmään, ja uuden kysymyksen sijasta vastaankin teille kaikille, mitä itse luulen tässä kaikessa oikein olevan takana.

Miksi palautteen saaminen nykyisin on niin vaikeaa? Yksi hyvä syy on se, että viimeisen kymmenen kahdenkymmenen vuoden aikana jokainen kauppa, palvelu, verkkosivu, sovellus, käymälä ja liikenneväline on ryhtynyt kilpailemaan tällä saralla oikein urakalla. Ei riitä, että jokaisesta napin painalluksesta on annettava arvosana, mutta että siitä vielä toistetaan tekstiviesti- ja sähköpostimuodossa. Ja klassikkona palautteen antamisesta pitää antaa palautetta. Lienevätkö ajat niin hankalat, että jokaisen itsetunto on nollassa?

Mutta jos unohdetaan kasvottomat yritykset ja palvelut ja keskitytään yksilötasolle. Ainakin akateemisessa maailmassa palautteen antamista pidetään yksinkertaisesti kohteliaisuutena ja palautteen antajan tehtävää yhteisponnistuksena palautteen pyytäjän kanssa tukemalla ja kehittämällä tätä ja tämän aikaansaannosta. Hyvänä esimerkkinä kilpatanssiharrastuksessani tapana on aina antaa palautetta sekä siitä missä onnistui että siitä missä on parannettavaa. Ainoastaan palautteella voi oppia virheistä ja siten kehittyä. Voi olla, että "oikeassa maailmassa" palaute on erinomainen syy lähinnä ivaan, mutta tämä asenne on muutettavissa.

Onko palautteen antamisen vaikeuden takana sittenkin sen vaatiman työn taakka? Vuosi vuodelta kirjoittamiseen suhtaudutaan yhä kielteisemmin, joten onko loppupäätelmä yksinkertaisesti se, ettei kukaan enää jaksa kirjoittaa palautetta? Tosin kirjoittamisen ohella myös mielenkiinto lukemista kohtaan on vähentynyt, eli onko niin, ettei mistään kirjoitetusta tekstistä kannata odottaa vastakaikua koska kukaan ei edes jaksa lukea sitä? Eikö nykyään omia ajatuksia voi tuoda esille muuten kuin audiovisuaalisesti? Miten käy kaikille niille ihmisille, jotka eivät pysty ilmaisemaan itseään kyseisellä tavalla? Koko elämäni läpi ala-asteelta professoriasteelle minulle on hoettu, että minulla on loistava tulevaisuus kirjoittamisen saralla, joten tämä jankutus kirjoittamisen ja lukemisen kuolemisesta sattuu pahasti.

Ehkä kirjoittaminen sinällään ei tee kuolemaa, vaan uhanalaisina ovat sen sijaan pitkät tekstit joiden tekoon ja lukemiseen on panostettava ja sitouduttava. Tässä olisi paras pohtia sitä, miksi pitkiä tekstejä kirjoitetaan. Viestinnän tärkeinhän tavoite on se, että viesti menee perille. Tekstien pituutta ei tietenkään tulisi pitää itseisarvona, ja jos pystyy ilmaisemaan asiansa lyhyesti ja selkeästi niin hyvä. Mutta jos asian ilmaiseminen mahdollisimman tyhjentävästi vaatii tilaa, niin sitä pitäisi sille myös suoda eikä keinotekoisesti pakottaa lyhyeksi. Pitkä jaarittelukin on parempi vaihtoehto kuin lyhyt, kryptinen tynkä, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin tarjoaa vastauksia ja pahimmillaan johtaa väärinkäsityksiin. Ja mikäpä leviäisikään nopeammin kuin oikein mehukas väärinkäsitys.

Miksi viestinnän ainoana kehityssuuntana pidetään nopeutta ja vaivattomuutta? Ihmisten välinen viestintä on tunnetusti vaikeaa, ellei välillä jopa mahdotonta. Miksi se sitten pitäisi tehdä mahdollisimman vähän ajattelua ja huolellisuutta vaativaksi? Asiaa ei auta se, että verkkojen kautta viestit välittyvät yhä useammille ja erilaisemmille ihmisille, ja ne (väitetysti) säilyvät kauemmin kaikkien nähtävillä. Ovatko kaikki ihmiset sitten luotu sujuvasanaisiksi chattailijoiksi? Ei ainakaan allekirjoittanut, jonka mielestä laatu on tärkeämpää kuin määrä ja oikeellisuus tärkeämpää kuin nopeus. Kadun edelleen sitä palautteenpyyntö-kirjoitustani, koska väsäsin sen kokoon liian nopeasti. Ja sekin on sentään vain "vanhanaikainen" blogiteksti.

Tällaisen kehityksen myötä lyhytjänteisyyden ja kärsimättömyyden yleistyminen ei tule yllätyksenä. Meno on muutenkin lipsumassa yhä löpsömpään suuntaan, kun rimaa lasketaan kaikissa mahdollisissa asioissa vaikka muutoksen pitäisi olla päinvastainen. Tätä nykyä edes väitöskirjan teko ei enää saa olla vaikeaa haastavaa ja aikaa vievää. Kuka pystyy uskottavasti väittämään, että tällaisen kehityksen lopputulos on positiivinen?

Palautteen lisäksi itseä voi kehittää ainoastaan haastamalla itseään, minkä itse voin todeta vaihdettuani lavatanssit kilpatanssiksi. Töitä on tehtävä aiempaa enemmän, mutta tulokset ovat myös aiempaa näyttävämpiä ja itseluottamusta enemmän kohottavia. Ongelmaksi koituu kanssaharrastajien puute, kun lavatanssikurssit kilpailevat mainostamalla itseään helppona ja kevyenä harrastuksena. Kilpatanssiseurojen ei kuitenkaan sovi mainostaa harrastustaan vastaavanlaisena. Ja hyvä niin, sillä helppous on tylsää.

Mitä mieltä olen sitten yhteisöllisestä mediasta? Kun aiemmin mainittujen vauhtisokeuden, pinnallisuuden, lyhytjänteisyyden ja löpsöyttämisen yhdistää visuaalisesti aliarvioivaan minimalismiin, kyseisten palvelujen ja nykyaikaisten verkkosivustojen levottomiin käyttöliittymiin, uusien alustojen ja niiden muodikkuuden oravanpyörään, hedelmäpelimäisen riippuvuuden tuottavaan pelillistämiseen sekä ajankäytölliseen mahdottomuuteen, mielipiteeni on tämä: alentavaa.

Sama mielipiteeni koskee myös kännyköitä. Jos haluan toimia sähköisesti, minulle riittää yksi toimiva tietokone makuuhuoneen nurkassa. Haluan tietotekniikan pysyvän renkinä, en isäntänä, joka imee jokaisen vapaan minuuttini.

Edellä mainitut asiat huomioiden kenellekään tuskin tulee yllätyksenä se, että viimeiset kymmenen vuotta eivät ole olleet minulle mitään herkullista aikaa. Lukiossa kirjoitin äidinkielen aineessa vastalauseeni yhteisöllisestä mediasta, ja jo yläasteella penkkirivit täynnä kaksinkerroin taipuneita kännykänrassaajia oli masennuttavaa. Vielä masentavampaa oli takaraivossa se ajatus, että juuri tätä tulevaisuus tulee olemaan eikä sille mitään voi tehdä, kehitystä kun on. Mutta nyt olen alkanut oivaltaa olevani väärässä. Muutos on varmaa, mutta kaikki, erityisesti muutos, on kyseenalaistettavissa.

Mutta miksi alkaa taistella näitä asioita vastaan nyt vuonna 2025, kun "yme" ja kännykät ovat arkipäivää? Juuri siksi, koska niistä on tullut liian itsestäänselvyyksiä. Se, ettei maailmasta ole kehittynyt paratiisia näiden vuosien aikana todistaa sen, etteivät ne ole mikään kehityksen huipentuma tai lopullinen ratkaisu ja että tilaa paremmille vaihtoehdoille on olemassa.

Joskus jopa vanhat vaihtoehdot voivat yllättää. Monta vuotta unelmoin omasta kotisivusta, mutta kiitos "ymen" luulin kotisivukulttuurin kuolleen. Pari vuotta sitten kuitenkin löysin Neocities-palvelun, jolla nimestään huolimatta ei ole mitään tekemistä nostalgian kanssa, vaan se täysin vakavissaan tavoittelee persoonallisen ja vapaan kotisivukulttuurin paluuta. Rohkeasti vanhanaikaisena palvelu ei tarjoa keppiä ja porkkanaa olemattomista saavutuksista eikä lupaa välittömiä tuloksia, vaan ainoana palkintona on oman käden jälki. Kaikkein uskomattominta on se, ettei kyseisen palvelun käyttöliittymää ole pilattu nykyisillä animaatiohärpäkkeillä ja muilla käyttäjiä aliarvioivilla ominaisuuksilla, toisin kuin vaikkapa Blogger, jota puolipakolla käytän viimeisenä yhteytenä Hopeanuoli-yhteisön jäseniin erään nimeltä mainitsemattoman foorumin kadottua varoittamatta maailmankartalta.

Kiitos aiemmin mainittujen kehityskulkujen, nykyinen netinkäyttöni on hyvin vähäistä. Jos johonkin haluan kuluttaa aikaani sähköisessä maailmassa, niin olkoon se sitten oman sivuston kyhääminen Neocitiesin avulla. Välillä itkettää se, olenko tosiaan yksin maailmassa ajatuksieni kanssa, mutta kyseisen palvelun miljoona uniikkia kotisivua antavat voimaa jatkaa päivä kerrallaan eteenpäin (sekä kilpatanssiharrastukseni. Ja kyllähän tämä akateeminen "urakin" menettelee, varsinkin kun kirjoitettavaa riittää niin että turtua uhkaa – pitää vain osata ottaa siitä kaikki ilo irti kun vielä voi.).

Tämän minä nyt sitten kuvittelisin olevan tässä kaikessa suurin piirtein takana. Tästä olisi kiva saada palautetta. Vaan osuuko ennustukseni jälleen kerran oikeaan?

-Zinclair

Sunnuntai 27. heinäkuuta

 Hei, - ja virkistävää kesäaamua!

Kalenteri väittää tänään olevan 27. heinäkuuta. Kuten aikaisemmassa tekstissäni kerroin, kyseinen päivämäärä on minulle hyvin tärkeä. Muttei siinä vielä kaikki: tänään sattuu olemaan juuri sunnuntai, tuo kuuluisa pyhäpäivä. Vuonna 2014, sunnuntaina 27. heinäkuuta, sain ensikosketukseni GNG-animaation maailmaan, eikä mikään sen jälkeen ole ollut entisellään. Onko kyseinen animaatio mestariteos tai floppi, sillä ei ole merkitystä. Merkitystä on sillä, että vain ja ainoastaan juuri tämän sarjan ensikosketuksen tarkka päivämäärä on painunut muistilokerooni. Ei Babylon 5, ei Buffy, ei Twin Peaks, ei Simpsonit, ei Frasier, ei Key The Metal Idol - ei edes David Attenboroughin luontodokumentit ole onnistunut moisessa, vaikka suosikkisarjojani ovatkin.

Miksi sitten juuri GNG?

-Zinclair ///

Upouusi Hopeiset Sanomat julkaistu!

 

Linnunradan Sanomain ja Ginga-Sanomain menehtymistä ei kannata enää surra, sillä upouusin, tuorein ja entistä parempi Hopeiset Sanomat on julkaistu! Skandaalinkäryä, sensaatioiden kalastelua, paparazzojen kähinää, 256 väriä sekä alati vaihtuva toimittajakunta.

Hopeisten Sanomien uunituoreimman numeron uutisotsikot:
- Ginga-musiikkikonserttikiertue Suomeen
- "Antakaa minun ollra" -kampanjalle hurja suosio
- Hopeanuoli-videopelin nousu, uho ja tuho
- Uusi Suomeen sijoittuva Hopeanuoli-eepos
- Köyhyys ja hopeanuolismi

Tätä kaikkea tarjoaa Hopeiset Sanomat! Nappaa oma painos mukaasi ylläolevasta kuvasta!

Upouusin terveisin,
Hopeisten Sanomain toimittajakunta m.l. Zinclair, FT

P.S. Saattaa sisältää fiktiota ja kuvamanipulaatiota.

GNG:n musiikit - analyysiä ja pohdintaa

 

Ginga: Nagareboshi Gin -animaation musiikeista riittäisi pohdittavaa ja kerrottavaa sivutolkulla.

Ikävä kyllä lyhyt aika sitten teettämästäni kyselystä paljastui, ettei kukaan käy tällä sivustolla saati lue sen tekstejä. Joten miksi ryhtyä moiseen aikaa vievään puuhaan? Kuitenkin harva se päivä pyörittelen sarjan musiikkeja ja niiden minuun tekemääni vaikutusta omassa päässäni, joten eikö se riitä? On totta, että kirjoittamalla omat ajatukset jalostuisivat todennäköisesti selkeämmiksi, mutta toisaalta varsinaisen kirjoituksen selkeäksi tekeminen vaatii oman aikansa. Kunpa vain lukijoita riittäisi, niin tätä tenkkapoota ei tarvitsisi miettiä.

Missä lukijat, missä vika? Siinäkö, etten ole faniyhdistyksen jäsen? Vai siinäkö, että tekstini on huonosti kirjoitettua (mihin se kuuluisa palaute olisi tervetullut apu)? Vuosien saatossa olen huomannut, että yksin tällaista ongelmaa on vaikeaa ellei mahdotonta ratkoa.

-Zinclair ///

Nosto: Linnunradan sanomat

Nosto on artikkelisarja, jossa käsittelen Hopeanuoli-kulttuurin unohdettuja hetkiä ja ilmiöitä.

Linnunradan sanomat oli RS:n ylläpitämä Ginga-aiheisten uutisten ykköspaikka vuosina 2006 - 2016. Manttelin peri sittemmin Ginga Sanomat, jonka nykyisestä aktiivisuudesta ei ole tietoa.

Tärkeä kysely lukijoille!

Lukijoita onko heitä
- lukijakysely 2025 -

Hei,

Tällä kertaa vuorossa jotakin hyvin tärkeää tämän sivuston tulevaisuuden kannalta. Kyseessä olisi pieni pyyntö kaikille tällä sivustolla vierailijoille, olit sitten aktiivinen lukija tai satunnainen kävijä: moikkaa, huuda hepskukkuu tai tee vaikka kärrynpyörä, mutta jätä jonkinlainen merkintä kommenttiosastolle. Näin saisin kokonaiskuvan siitä, kuinka paljon tällä sivustolla on merkitystä, mikä helpottaisi tulevien tekstien aikataulutusta ja tärkeysjärjestystä. Eksoottisten kirjoitusaiheiden metsästys on kuitenkin aikaa vievä puuha, ja esimerkiksi The Higashinaruse Story -videopeliin olisi ikävä kuluttaa voimavaroja, jos tekisin sen pelkästään itseäni varten.

-Zinclair ///

Gingakloonit: Shirobe (Takao Yaguchi)

Gingakloonit on artikkelisarja, jossa käsittelen Yoshihiro Takahashin koirasarjoja muistuttavia sarjakuvia ja muita tuotoksia.

Sarjassamme toisena vuorossa on Takao Yaguchi taiteilema Shirobe, julkaisuaika tuntematon. Sarjakuvan juoni on varsin omaperäinen: Ouun vuoristoseudulla oleskelevaa Anin pikkukylää ahdistelee Kobudawara-niminen jättiläiskarhu. Jättiläiskarhun kyseisestä jättiläiskarhusta tekee tämän olkapäihin ammutut luodit, joita on vuosien saatossa kerääntynyt aimo annos.

Tarinamme Iso Paha

Tyypillisten juonikuvioiden saattelemana kyseistä petoa lähtee jahtaamaan kylänvanhin Gen (tunnetaan myös vaarina sekä legendaarisena karhunmetsästäjänä) karhukoiransa Himen kanssa. Jaloissa kiertelee hypnoottisin silmin varustettu Shingo-poika, joka odottaa Himen kantamaa Shirobe-pentua (matagi-kielellä tuuli). Putkeen tämä homma ei mene: karhu lyö kädellään Himen suoraan hyisen rotkon pohjalle Onikobe-jokeen, ja Gen julistää tämän kuolleeksi. Totta moinen ei kuitenkaan ole, ja kaikkien karhunmetsästyskoiratarinoiden ehkäpä dramaattisimmassa kohtauksessa haavoittunut Hime synnyttää viimeisillä voimillaan Shiroben ja jättää tämän yksin maailmaan.

Dramaattista kerta kaikkiaan

 

Shiroben kuitenkin adoptoi syvää etelänmurretta muriseva pesukarhuemo, jonka omat pennut ihmiset kitnappasivat. Viidakkokirjamaisen ja Ruman ankanpoikamaisen juonenkäänteen saattelemana Shirobe karkoitetaan pesukarhuyhteisöstä, erilainen kun on. Kuluu epämääräinen ajanjakso, jolloin Shirobesta varttuu nuori aikuinen. Shirobe elelee villikoiraelämäänsä, kunnes törmää jälleen kerran Kobudawaraan, joka tällä kertaa tappaa Shiroben adoptioemon. Molemmat emot menettäneenä Shirobe näkee punaista ja vannoo nirhaavansa Kobudawaran. Myöhemmin Shingo sekoilee metsässä ja törmää - keneenkäs muuhunkaan kuin Kobudawaraan. Alkaa väistämätön välienselvittely, johon liittyvät mukaan Shirobe, Gen ja tosi viilee Sanshirou-San. Kaula lävistettynä ja muutenkin henkihieverissä Kobudawara perääntyy. Himen henki ottaa Shiroben valtaansa ja tämän silmien kautta tekee niin viiltävän katseen Kobudawaraan, että kyseinen tappajakarhu joutuu tekemään itsemurhan. Ja niin kaikki elivät onnellisina loppuun(?) asti.

Muutu tuuleksi ja juokse

 

Yhteenvetona Shirobe on eräänlainen Hopeanuolen ja Kaukametsän pakolaisten yhdistelmä kuorrutettuna biologisilla faktoilla. Luonnon, verenroiskeen ja puhuvien eläinten ystäville.

-Zinclair ///